Syyt onnettomiin avioliittoihin ovat monet. Ensinnäkin avioliiton oma luonne. Kaksi ihmistä, eri sukupuolta sitäpaitsi, antaa toisilleen varomattoman lupauksen elää yhdessä koko ikänsä.
Avioliitto perustuu siten mahdottomuuteen. Toinen kehittyy yhtäälle, toinen toisaalle, ja siten särkyy liitto. Tai toinen jää entiselleen kun toinen kehittyy, ja rikki menee suhde silloinkin. Epäsopu puolisoiden kesken voi syntyä siitäkin, että kaksi vahvaa luonnetta sattuu yhteen ja molemmat huomaavat, että jokainen sopimus on mahdoton muulla ehdolla kuin sillä, että toinen mukaantuu, ja se synnyttää vihan liittoa kohtaan. Jos he olisivat vapaat, taipuisivat he; nyt he eivät sitä tahdo, sillä se olisi henkilöllisyytensä uhraamista. Lopuksi voivat he kehittyä sille asteelle, että he, pelastaakseen henkilöllisyytensä sekaantumisen, vaistomaisesti, itsesäilytysvaistosta vihaavat toistensa ajatuksia, ja vastaansanominen tulee tarpeeksi, takaukseksi siitä, että kumpikin saa pitää itsensä ja omat ajatuksensa. Tämä on ylen tavallinen tapaus, jota maailman on ollut niin vaikea selittää. He rakastivat toisiaan, heillä oli samat ajatukset, mutta äkkiä syntyi tämä käsittämätön vastenmielisyys, ja sitten nähdään vaan kaksi eripuraista aviopuolisoa. Seuraa sitten ne tapaukset jolloin niinkutsuttu uskottomuus on erottanut puolisot. Nyt on asia niin surullisesti, että muutamat ihmiset ovat syntyneet monogamiaan [yksiavioisuuteen], siis uskollisuuteen, mikä ei ole hyve, vaan ominaisuus, toiset taas polygamiaan [moniavioisuuteen], siis uskottomuuteen. Jos nyt vastakohdat sattuvat yhteen niin syntyy siitä suuri kurjuus.
Luonnossa, ainakin kehittyneempien eläinten keskuudessa, on tämä sukupuolisuhde säännöllinen. Härkä on polygamisti, kukko niinikään. Sorsa on villissä tilassa monogamisti, mutta kesynä (ankka) polygamisti. Kulturin vaikutusta siis. Petoeläimet ovat yleensä villissä tilassa monogamisteja ja uros seuraa naarasta uskollisesti niinkauvan kun emällä on poikasia. Kyyhkysten rakkautta ovat runoilijat paljon ylistäneet, ja kyyhkyset perustavat tosiaankin pesuuskunnan elämää varten, mutta (kauhea mutta runoilijoille) jos puoliso vahingottuu, haavottuu tai muuten rampaantuu, niin rakkaus haihtuu tipotiehensä ja puoliso etsii itselleen uuden elämänkumppanin. Tämähän on kaikkea muuta kuin runollista, eikä siitä syystä kukaan runoilija olekaan uskaltanut paljastaa kyyhkysten kehuttua rakkautta, peläten naisten vihaa. Yleensä on luonnossa nähtävissä se seikka, että ravintoaineitten saanti vaikuttaa ratkaisevasti avioelämään. Petolinnut munivat vaan pari munaa, koska saalis on kovassa, ja uros auttaa naarasta munien haudonnassa, toisen saalista hakiessa, sillä näitten eläinten ruokaa ei ole joka pensaassa. Sehän on oikea avioliitto. Merilinnut kohtaavat toisensa soidinojalla. Kun uros on tehnyt rakkaan työnsä lentää se merille voimaan hyvin, naaras saa tehdä pesää, hautoa munat ja hankkia ruuan yksin. Kun sitten syksyllä poikaset jo ovat suuriksi kasvaneet, kohtaavat kaikki toisensa ulkona merellä. Naaraksista tuskin mikään on niin kovalla kuin ampiainen. Kun se syksyllä on hedelmöittynyt etsii se kolon itselleen puun kuoressa etelän puolella ja asettuu sinne talvilevolle. Koirakset kuolevat ensi pakkasen tullessa. Kun kevät tulee, saa naaras yksin rakentaa taidokkaan pesänsä monine lokeroineen, joihin se asettaa munat. Ja sitten täytyy sen elättää suuri joukko poikasia. Luonto on sälyttänyt sen selkään suuren työtaakan, mutta vielä ei ole siinä huomattu mitään halua vapautua luonnonlaista. Se voisi kuitenkin tehdä sen niin helposti asettumalla vaan talveksi puun pohjoiselle puolelle, sillä silloin se paleltuisi, ja ihmiskuntaa kohtaisi se suuri tappio, ettei sillä olisi ensinkään ampiaisia. Näemme siis, että eläinten siveys riippuu suuresta joukosta taloudellisia, fysillisiä, geologisia y.m. suhteita. Olemme nähneet kuinka kulturi tekee polygamisteja esim. koirasta, joka kesynä saa ruokansa ilmaiseksi. [Se polisiasetus, että naaraskoirat on suljettava huoneisiin, on synnyttänyt luonnottomia paheita tässä uskollisessa eläimessä.]
Yhden ainoan tapauksen polyandriasta [monimiehisyys] mainitsee Darwin kehittyneempien eläinten keskuudessa: kottaraisen pesässä on tavattu useampia koiraksia. Muuan toinenkin ilmiö on luonnossa, seikka mikä kulturin ohella häviää, se on säännöllinen kiima-aika. Villit nisäkkäät pariutuvat kerran tai kahdesti lämpimänä vuodenaikana. Kotieläimet ja ihminen milloin tahansa. Voiko siitä syystä sanoa ihmistä epäsiveellisemmäksi? Ei, se johtuu vaan siitä, että ihmisen on kaikkina vuoden aikoina yhtä helppo tai vaikea saada ruokaa ja lämmintä poikasilleen, mikä ei ole asianlaita eläimiin nähden. Niitten täytyy kiirehtiä keväällä saadakseen poikaset valmiiksi taisteluun ennen syksyn tuloa. Saattaa olla, että miehissä usein tavattava taipumus polygamiaan, on perinnöllisyyttä jo menneiltä kehityskausilta. Olkoon asian laita miten tahansa, surullista se joka tapauksessa avioliitossa on, sillä se rikkoo sopimuksen ja häiritsee luottamusta. Vielä ikävämpää on polyandria naisissa, sillä jos mies onkin uskoton, ei hän pakota vaimoaan elättämään toisen lasta, mutta jos nainen on uskoton, saattaa hän miehensä tekemään työtä toisen miehen lapsen hyväksi, ja se on ruma muoto varkautta.
Kun nyt avioliitto, inhimillisenä laitoksena ja puhtaasti käytännöllisistä syistä syntyneenä, on niin täynnä puutteellisuutta ja loukkauskiviä, kuinka voi sitten niin moni avioliitto kestää? Sen pitää koossa vaan yhteinen etu, luonnon ikuinen avioliittotarkotus, lapset. Ihminen on alituisessa taistelussa luonnon kanssa, mutta joutuu aina alakynteen. Tuolla kulkee kaksi rakastavaista, jotka tahtovat muuttaa yhdessä asumaan, osaksi huvin vuoksi, osaksi nauttiakseen toistensa seurasta. Loukkauksena pidettäisiin puhua tulevista lapsista. Jo kauvan ennenkuin lapsi syntyykään huomaavat he, ettei se autuus ollutkaan niin taivaallista, ja siten muodostuu suhde ikäväksi. Sitten syntyy lapsi! Silloin kaikki muuttuu jälleen uudeksi ja suhde muodostuu ihanaksi, sillä ruma itsekkäisyys kahdenkeskisestä seurustelusta häviää. Avioliitto ilman lapsia on surullista, eikä se mikään avioliitto olekaan. Laki onkin aina alkuajoista saakka suonut tässä tapauksessa helpon pääsyn eroon. Hedelmätön tai lapseton vaimo on hyvin surkuteltava, mutta siitä huolimatta hän on poikkeus luonnossa, siitä syystä ei hän ymmärrä oikein miehen ja vaimon keskinäistä suhdetta, eikä hänen sanojensa pitäisi mitään merkitsemän. Samasta syystä ei pitäisi antaa neljälle Ruotsissa nykyään kirjottavalle rouvalle, heidän sanalleen mitään erikoisempaa arvoa, sillä kaikki neljä he elävät lapsettomissa avioliitoissa. Mikä ero onkaan neiti Brennerin naisihanteella ja Lean tai rouva Schwartzin? Lapseton nainen ei ole nainen. Eikä hän ole myöskään mies. Siitä syystä on nykyaikainen naisihanne epämiellyttävä hermafroditi [Hermes ja Afrodite-sanoista: mies-nainen], joka muistuttaa koko paljo grecicismiä. Lapset siis pitävät koossa avioliiton.
Mutta nyt seuraa suuri, pohjaton kysymys siitä, onko yksilö, jatkaessaan sukua velvollinen uhraamaan yksilöllisyytensä omistautuakseen kokonaan lapselle! Luonnossa, jos sieltä vastausta etsimme, ei ole sitä mitä me kutsumme yksilöllisyydeksi. Ja mitä on sitten ihmisen yksilöllisyys? Kokoelma luulotteluja joittenkuitten päämäärien saavuttamisesta elämässä; useimmiten hyvinvoinninhalua, joskus, kun yksilö tuntee edustavansa kärsivää sukua, pyrkimys saada elää koko suvun, eikä yksistään poikasiensa tähden. Jälkimmäisessä tapauksessa saavat omat poikaset auttaa itseään. Mutta Noralla, ihanteella ei voi katsoa olevan mitään sellaisia harrastuksia. Hän pyrkii vapauteen, itsekkääseen, nautintorikkaaseen, ibseniläiseen vapauteen, asettaakseen huonekalut mihin tahtoo, päästäkseen pyytämästä anteeksi tyhmiä tekosiaan, vapaudessa hautoakseen ajatuksiaan, vaivatakseen niitä kuin savea, sitten tehdäkseen niistä pieniä epäjumalankuvia, vapauteen imettäjän ja äidin tehtävistä, sanalla sanoen: vapauteen luonnonlaeista. Nora on romantinen ihmeolento, tulos siitä kauniista maailmankatsomuksesta jota idealismiksi kutsutaan, ja joka on tahtonut ihmisille uskotella, että he olivat jumalia ja että maa oli pieni taivas. Siitä, että kirjailija itsekin on käsittänyt Noran aatteet oikuiksi, oli todisteena sekin, että Ibsen näytelmäänsä korjatessa antaa Noran jäädä kotiin. Jos Noralla olisi ollut jokin kutsumus, mikä ei muuten ensinkään ilmene hänen viimeisistä puheluistaan, olisi hän varmaan mennyt; ja jos hän sen lisäksi olisi ollut heikko ihminen, olisi hän kenties palannut takaisin jälleen.
Kysytään siis: onko naisen asema todellakin yhdenmukainen luonnon kanssa? Eikö hänen pitkä äitiytensä ole martyriutta, ja ovatko nämä vapautusyritykset niin aivan vastoin luontoa?
Katsokaamme kuinka asia on "toisten" eläinten keskuudessa. Suurempien nisäkkäitten keskuudessa, joitten elinikä on sama kuin ihmisen, kestää äitiys vuoden tai kaksi. Sitten on hän vapaa, kunnes seuraava kerta sattuu. Ihmisen naaras on kulturiolojen tähden sidottu lähipitäen koko ijäkseen. Pojat lasketaan vapauteen noin 20 vuotiaina, tytöt samoin, jos heitä koskaan lasketaan. Miksei heitä aikaisemmin lasketa? Sentähden, etteivät voi aikaisemmin elättää eivätkä suojella itseään. Perhe on siis ihana polisilaitos, jonka yläluokka on perustanut nuorison suojelemiseksi (puhun koko ajan yläluokan- tai kulturiavioliitosta). Kulturinaisen tyytymättömyydessä pitkään äitiyteen on siis jotakin luonnollista, ja hänen näennäinen kulturinvastustamisensa ja miehensä tyraniuden vastustaminen, se on yksinkertaisesti kapina samaa vihollista vastaan, jota mieskin vihaa, nurinpäinen yhteiskunta, vaikka vaimo näkee miehessään tämän yhteiskuntasorron henkilöityneenä. Luonnonihmisten (talonpoikaispiireissä) keskuudessa ei nainen kärsi niin pitkää äitiyttä. Ensinnäkin siitä syystä että lapset alkavat olla apuna jo tuossa seitsemän kahdeksan vuoden vanhoina; toisekseen kun koti ei ummehdu, mies kun asuu tuvassa vaan syödessään ja maatessaan ja muun päivän oleilee ulkosalla. Kaupungissa säätyläispiireissä sulloudutaan pieniin huoneisiin, ja surkuteltavampaa olentoa ei silloin ole kuin nuori tyttö. Hänen ja vangin kohtalo muistuttavat suuresti toisiaan. Äidin täytyy alati vartioida ettei vaan jonkun "huonomman" rodun koiras hedelmöittäisi hänen tytärtään!
Pohjolan kotia on paljo ylistetty. Etelän kodit ovat vähemmän helteisiä. Se on ilmastokysymys. Pohjolan koti sisäikkunoineen, jotka turmelevat ilman, kaakeliuunit (kotoinen liesi!), pitkä talvi ja syksy ja kevät, jotka pakottavat ihmisiä, yhdessä kasassa kiusaantumaan, ne ovat tehneet tämän kodin minun mielestäni kaikkea muuta kuin ihanaksi. Sitä ei huomaa omassa perheessään, vaan toisten. Ensin isä ja äiti yhteenkytkettyinä elinaikaisilla siteillä. Jos toisella on jokin ajatus jota toinen ei hyväksy, niin opettelee edellinen vaikenemaan viideksitoista vuodeksi tai ainakin teeskentelemään. Ja sitten pitkät pojat. Kotona siveellisyyttä, ulkona epäsiveellisyyttä. Valehdella vanhemmille tai ainakin vaijeta. Keskenään, päästyään tappelemasta, riitelevät ja kinaavat he, sillä se on ihmisen luonteessa. Ja sitten tuntevat he vahempien salaisen toivomuksen: nähdä heidät jossakin asemassa elämässä, s.o. ajaa heidät ulos! Sitten kasvatus. Isän ja äidin alituinen vikojen vaaniminen heissä. Viat pysyvät ja lopulta tunnetaan vihaa niitä kohtaan, jotka vaan tarkastelevat ja vaanivat. Lapsi alkaa hiljakseen arvostella vanhempiaan ja kadottaa kunnioituksensa häneen. Siinä on kokonainen sarja teeskentelyä, ja koti tulee rumaksi, paitsi romaneissa. Kun lapset sitten pääsevät elämään ja vapauteen, tuntevat he itsensä niin rajattoman onnellisiksi, että he parhaassa tapauksessa käyvät kotona vaan sunnuntaisin syömässä päivällistä. Nyt istuvat vanhemmat yksinään eivätkä uskalla ajatusta keskenään vaihtaa pelosta että häiritsisivät kotirauhan, ja kotirauha on lasten jälkeen perheen perusta. Sen säilyttämiseksi taipuu lujinkin tahto, tai ainakin oppii teeskentelemään alistuvansa. Tämä on tosin yleispiirteinen, liioiteltu kuvaus, mutta olkoonpa avioliitto kuinka onnellinen tahansa, siinä on kuitenkin aina jotakin nujerrettua, jotakin salaista teeskentelyä, ja pohjalla molemminpuolinen orjuudentila. Mutta varmaankin on jotakin epätäydellisyyttä pitkässä äitiydessä, ja sitä taas vaatii kulturi.
Onnellisen avioliiton muodostumiseen vaikuttavat monet yhteensattuvat suotuisat olosuhteet, niinkuin sopusointu luonteissa, maussa ja vioissa. Ja missä molemmat puolisot tuntevat mieltymystä toisiinsa, siellä on suurimmat takeet onneen, sillä rakkaus on luonnonvoima joka voittaa yksilön järkeilyn, voittaa hänen tahtonsa lujuudessa, ja murtumatta kestää mitkä myrskyt tahansa, mitkä koukut tahansa. Tällaisissa tapauksissa saa rakkaus, näennäisestä itsekkäästä pyrkimyksestään huolimatta, kun se näyttää etupäässä koskevan puolisoita eikä lapsia, jotakin suurta ja oikeutettua itseensä, ja useimmin se saisi vapaammin vaikuttaa, jos sukupuolet saisivat vapaammin seurustella, sillä miehellä on nyt kerta kaikkiaan alkuunpano-oikeus, ja tyttö istuu ja odottaa sulhoa saapuvaksi, sitä oikeata ja omaa, mutta kun sitä ei kuulu, ottaa hän ensimmäisen paraan.