Ensimäisessä näytöksessä valehtelee hän miehelleen. Salaa vekselinväärennyksen, kujeilee takana ja riitelee yksinkertaisten asiain tähden, näöltään pelkästä valheen halusta. Mies sitävastoin luottaa häneen avoimesti kaikessa, jopa pankkiasioissakin, mikä osottaa, että hän kohtelee Noraa kuin todellista vaimoaan, kun sitävastoin vaimo ei puhu koskaan miehelleen mistään asiasta. Mies ei siis pidä Noraa nukkena, mutta Nora sensijaan miestään. Että Nora olisi väärentänyt vekselin tietämättömyydestä, sitä ei kukaan usko! Se voi olla mahdollista vaan kun istuu teatterissa ja katselee miellyttävää näyttelijätärtä. Enkä minä usko sitäkään, että Nora olisi väärentänyt vekselin yksinomaan miehensä tähden, sillä usein oli Nora puhunut siitä kuinka sanomattoman ihanaa oli päästä Italiaan. Laki ja lakimies eivät hyväksyisi sellaista puolustusta. Nora ei siis ole mikään suuri pyhimys, vaan parhaassa tapauksessa kanssarikollinen, joka on yhdessä nauttinut varkauden hedelmää. Sitten sekaantuu Nora asioissaan! Mies saa vielä kerran tilaisuuden, vastoin kirjottajan tahtoa, osottaa kuinka suuresti hän luottaa vaimoonsa ja häntä kunnioittaa keskustellessaan Noran kanssa erään pankkiviran täyttämisestä. Ajatelkaas mikä tyranni se onkaan joka ei tahdo ottaa vekselinväärentäjää pankkikamreriksi! Mitä olisikaan Nora sanonut jos herra Helmer olisi tahtonut erottaa palveluksesta jonkun piian? Siitä olisi tullut toinen leikki!
Tulee sitten se näytös, jossa Nora tahtoo lainata rahoja kuppatautiselta tohtori Rankilta. Siinä on Nora tosiaankin suloinen! Hän näyttää tohtorille, ikäänkuin lainahommansa johdannoksi, ihonväriset sukkansa. — Nora: "Eivätkö ole kauniit? Täällä on nyt niin pimeä; mutta huomenna." — "Ei, ei, ei: Te saatte vaan nähdä jalkaterän. No niin, kyllähän saatte nähdä ylemmäksikin!" — Rank: "Hm!" — Nora: "Miksi niin arvellen katselette? Luuletteko etteivät ne sovi?" — Rank: "Siitä minulla tosiaankaan ei ole mitään varmaa käsitystä!" — Nora: (katsoo hetkisen tohtoria) "Hyi häpeä!" (Lyö tohtoria keveästi korvalle sukillaan) "Siinä saatte!" (Panee kokoon sukat). — Rank: "Mitähän muita suloja minä saan nähdä?" — Nora: "Te ette saa nähdä mitään enää; tehän olette taitamaton." (hyräilee itsekseen ja etsii jotakin neulomatavaroista). — Senmukaan mitä minä voin käsittää tarjoo Nora itsensä — käteistä maksua vastaan. Sehän on hyvin ihanteellista ja sievää! Kaikki tietysti rakkaudesta mieheen! Häntä pelastaakseen! Mutta mennä ja tunnustaa asemansa miehelleen, ei, se ottaisi todella liian kovasti ylpeyteen! Noran kielellä kuuluu se, ettei hän vielä ollut varma siitä näyttäisikö mies jo hänelle sen "hirvittävän!"
Seuraa sitten Tarantella-näytös, jossa vartavasten Helmer esitetään väärässä valaistuksessa. Nyt unohtaa katselija, että Nora on hupakko, jota Helmer kohtelee kuin järkevää naista, nyt saadaan nähdä Helmerin vaan kohtelevan Noraa kuin nukkea. Se näytös on kunniaton! mutta se tekee suuren vaikutuksen! Se on näytös sanalla sanoen!
Se että Helmer yöllä rakastelee vaimoansa osottaa vaan, että hän on nuori ja Nora on nuori. Mutta kirjottaja osottaa tällä että Helmer, jolla ei ole aavistustakaan Noran rumista keinotteluista, on aistillinen, liian aistillinen olento, joka ei osaa antaa arvoa vaimonsa erinomaisille henkisille ominaisuuksille, joita Nora tosin ei ole näyttänytkään, ja Nora saa väärän martyrisädekehän. Tämä näytös on epärehellisin niistä mitä Ibsen koskaan on kirjottanut! Seuraa sitten selvitys, jossa on paljo sekasotkua, paljo petollista hämärää ja paljo valetta. Helmer herää ja huomaa olleensa sidottu valehtelijaan, teeskentelijään. Mutta nyt on katselijan myötätunto niin kokonaan Noran puolella, että hänen mielestään Helmer on väärässä! Jos Helmer olisi nähnyt sen näytöksen missä sukat ja tohtori esiintyivät, niin ei hän olisi pyytänyt Noraa jäämään, mutta hän ei sitä nähnyt. Sitten saa Helmer tietää, että hän, vaimonsa ja lapsensa ovat pelastuneet yhteiskunnallisesta kuolemasta ja vararikosta, ja hän tulee iloiseksi! Pane käsi sydämelle perheen isä, ja kysy itseltäsi etkö tulisi iloiseksi saadessasi tietää, ettei rakasta vaimoasi, lapsiesi äitiä viedäkään vankilaan? Mutta ne ovat vaivaisia tunteita! Ei, korkeampia niitten pitää olla! Korkealle ihanteellisuuden valetaivaaseen! Helmer pitäisi ruoskittaman. Hän on rikollinen! Ja kuitenkin puhuu hän niin ystävällisesti valheelliselle vaimolleen. — "Ah", sanoo hän, "sinulla, Nora, on varmaan ollut kolme kauheata päivää!" Mutta sitten katuu kirjottaja taas rehellisyyttään miesraukkaa kohtaan ja panee vääriä sanoja hänen suuhunsa. Se on luonnollisesti kehnoa kun Helmer sanoo Noralle antavansa anteeksi! Olisi kai ollut kolloa Noran ottaa vastaan anteeksiantoa mieheltään, joka kuitenkin kohteli häntä, Noraa, täydellä luottamuksella, vaimon valehdellessa koko ajan. Ei, Noralla on suuremmat näköalat. Ja sitten unohtaa Nora niin jalomielisesti kaiken menneisyyden, että hän unohtaa kaiken senkin mitä ensimäisessä näytöksessä tapahtui. Näin puhuu Nora nyt, ja teatteriyleisö on myöskin unohtanut ensimäisen ja toisen näytöksen, sillä nyt ovat nenäliinat esillä.
Nora: "Eikö ole mielestäsi merkillistä, että me kaksi, sinä ja minä nyt ensi kertaa puhumme keskenämme vakavasti?" Helmer hämmästyy tällaisen valheellisen kysymyksen sisällyksestä niin, että hän (tai kirjottaja) vastaa: "Niin, vakavasti — mitä se merkitsee?" — Tarkotus on saavutettu: saada Helmer elukaksi. Helmerin olisi pitänyt vastata: "Ei, pikku muruseni, ei se mielestäni niin suurta merkitse. Vakavasti me jo puhuimme silloin kun lapsemme syntyivät, sillä me puhuimme niitten tulevaisuudesta, me puhuimme hyvin vakavasti silloin kun sinä tahdoit saada vekselinväärentäjän Krogstadin kamreriksi pankkiin, vakavasti me olemme puhuneet silloin kun koko minun elämäni oli kysymyksessä, vakavasti niinikään rouva Linderin saatavasta, kodin taloudellisesta asemasta, kuolleesta isästä, kupansyömästä tohtorista; me olemme puhuneet vakavasti kahdeksan pitkää vuotta; mutta leikkiäkin me olemme puhuneet ja siinä tehneet oikein, sillä ei elämä ole yksinomaan vakavuutta. Me olisimme puhuneet enemmänkin vakavista asioista, jos sinä olisit minulle uskonut huolesi, mutta siihen sinä olit liian ylpeä sillä sinä tahdoit mieluummin olla minun nukkeni kuin minun ystäväni." Mutta herra Ibsen ei anna Helmerin sanoa näitä sanoja, sillä todistaahan piti että Helmer on elukka, ja muutenhan piti Noran saada lausua loistopuhelunsa, jota sitten perässälaususkellaan kaksikymmentäviisi vuotta. Nora nimittäin vastaa: "Kahdeksana (8!) pitkänä vuonna — pitemmänkin aikaa — aina ensimäisestä tutustumishetkestä saakka, emme koskaan ole puhuneet vakavaa sanaa vakavista asioista!" — Nyt täytyy Helmerin, uskollisena ikävälle elukka-osalleen, vastata: "Pitäisikö minun sitten yhäti uskoa sinulle huolia, joita et kuitenkaan voisi hartioiltani keventää?" — Tässähän Helmer puhuu hyvin kauniisti, mutta se ei ole totta, sillä vaimon olisi pitänyt Helmerille asiansa uskoa. Tämä näytös on tavattomasti väärä. Ja sitten laskettelee Nora muutamia hienoja (ranskalaisia) puheluja, joitten hohkainen viisaus on niin kevyttä, että se haihtuu kun siihen puhaltaa.
Nora: "Te ette ole koskaan minua rakastanut! Teistä on vaan ollut hauskaa olla rakastunut minuun!" Missä on ero? Ja sitten sanoo Nora: "Sinä et ole koskaan minua ymmärtänyt!" Se ei ollut Helmerille niinkään helppoa, kun Nora aina oli teeskennellyt. Sitten saa Helmer-raukka sanoa sellaisia tyhmyyksiä kuin että hän kasvattaa Noraa. Sellaista kai mies viimeksi sanoo jollekulle naiselle. Mutta Helmerinhän täytyy olla yksinkertainen sillä leikki lähestyy loppuansa ja Noran täytyy "nykästä." Sitten tulee Helmer lempeämieliseksi. Hän pyytää anteeksi: anteeksi siitä että Nora on väärentänyt vekselin, valehdellut ja pettänyt.
Sitten sanoo Nora järkevän sanan. Hän tahtoo erota avioliitosta löytääkseen itsensä. Syyllä voidaan kysyä eikö se kävisi päinsä samassa kodissa missä lapsetkin ovat, elämän todellisuudessa ja suhteessa Helmeriin, sillä Noran rakkaus kuoli kaatuessa. Mutta se on makuasia. Se taas, ettei Nora muka katsoisi itseään kyllin arvokkaaksi kasvattamaan lapsiaan, on valetta hänen suustaan, koskapa hän juuri vähää ennen keikkui kovin korkealla läksyttäessään viatonta Helmeriä. Johdonmukaisemmin hän olisi menetellyt jäädessään lastensa luo tässä tapauksessa, kun kerran luuli miestään sellaiseksi raukaksi, joka ei ymmärtänyt "hirvittävää." Sillä kuinka hän olisikaan voinut uskoa lasten kasvatuksen sellaiselle vajavaiselle olennolle. Noran lepertely siitä "hirvittävästä", että Helmer ilmiantaisi itsensä syylliseksi Noran rikokseen, on niin romantisen — naurettavaa, ettei se sanaakaan selitystä kaipaa. Se taas, että "sadattuhannet naiset" olisivat uhrautuneet miestensä tähden, on sellainen kohteliaisuus naisia kohtaan, että Ibsenin luulisi olevan jo liian vanhan sanoakseen sellaista. Sitten puhelee Nora kaikenlaista turhuutta: hän on rakastanut miestään, ja kuitenkin sanoo Nora kahdeksan vuotta olleensa vieras nainen joka on synnyttänyt vieraan miehen lapsen! Helmer myöntää ettei hän ole ollut täydellinen ja lupaa muuttua toisenlaiseksi! Sehän on varsin kaunista ja kaikki takeethan viittaavat siihen, että jatko tulee paremmaksi kuin alku. Muta se ei luonnollisesti sovi näytelmään! Pamahdus täytyy kuulua kun esirippu laskee! Sitten todistaa (?) Nora olleensa nukke! Eikö Helmer ollut sijottanut huonekaluja tahtonsa mukaan? No! Mutta jos rouva vaan olisi suvainnut lausua tahtonsa, olisi kyllä saatu nähdä missä kaappi olisi ollut!
Miksei Nora tehnyt sitä? Se oli kaiketi hänen mielestään yhdentekevää: ja siinä hän saattoi olla oikeassa. Jos sitten Nora oli nukke, niin ei suinkaan se ollut Helmerin vika, sillä hän kohteli Noraa luottamuksella kuten vaimoaan ainakin, mutta sitä ei Ibsen tahtonutkaan todistaa, vaan vastakohta oli todistettava, mutta siihen ei hänellä ollut kylliksi voimaa, sillä hän ei uskonut tehtäväänsä ja hänen oikeudentuntonsa murtautui joskus esiin!
Mitä kirjottaja itse on ajatellut tästä teoksestaan, sitä ei koskaan saada tietää. Se teki vaikutuksensa, käsiteltiin yleensä sorretun naisen manifestiksi ja herätti sellaisen myrskyn, että tyynimmätkin luonteet siinä kiihtyivät. Sillä teoshan todistaa aivan päinvastaista mitä sen pitäisi todistaa. Vai onko teos vaan todistuksena siitä kurjuudesta mikä syntyy vakavia asioita käsittelevästä teatterikappaleesta? Vai, valitaksemme toisen näkökohdan, eikö se olekaan sorretun naisen puolustamista, vaan pikemmin esitys perinnöllisyyden vaikutuksesta luonteeseen? Silloin olisi kirjottajan pitänyt olla siksi kunniantuntoinen, että hän myöskin Helmerin puolustukseksi olisi laskenut hänen perinnölliset taipumuksensa. Vai onko se Noran huono kasvatus? Sitä Nora tosiaankin paljo syyttää. Miksei Helmer saa syyttää huonoa kasvatustaan? Vai onko se semmoisenaan vaan pelkkä näytelmä ja uudenaikaista naisten hempeilyä, silloin se sopivimmin kuulukoon "Yleisten huvien" joukkoon. Ei siitä silloin tarvitse vakavasti keskustella, vielä vähemmin ansaitsee se sitä kunniaa, että se yllyttää ihmiskunnan kaksi puoliskoa toisiaan vastaan.
Kuitenkin tuli tämän "Nukkekodin" kautta kysymys onnettomista avioliitoista päivän polttavaksi. Kaikki rouvat pitivät miehiään tyranneina ja itseään joko suuremmassa tai pienemmässä määrässä nukkeina. Siten saatiin kirjallisuudessa nähdä kokonainen sarja aviomiehiä, jotka väärensivät vekseleitä ja loppunäytöksessä saivat selkään rouviltaan. Mutta kirjailijattaret eivät olleet yhtä kohteliaita kuin Ibsen, he eivät tuoneet puolustukseksi miehille perinnöllistä vekselinväärennystaipumusta. Saatiinpa myöskin nähdä miehiä, jotka haaskasivat vaimojensa rahoja, mutta miestensä rahoja tuhlaavia vaimoja ei oikeuden tähden koskaan nähty. Huolimatta kaikesta tyhmästä mitä kirjotettiin, voitettiin sentään senverran, että avioliittolaitoksen jumalallisuutta ruvettiin epäilemään ja tunnustettiin vihdoinkin oikeutetuksi avioero keskenään sopimattomien aviopuolisoiden välillä. Ja se oli hyvä!