Mies nousi ja lähti matkaansa. Herra Nulkki kutsui hänen Annaansa
Annikiksi ja sinuksi! Annikki!

Se oli jo liikaa.

Kotiintuloa vietettiin suurella riidalla, jolloin viheriä metsästäjä tuli selvästi huomaamaan, että hänen oppinsa naisen vapauttamisesta oli pelkkää teeskentelyä koskapa hän ei olisi sallinut vaimonsa kutsuvan sinuksi tovereitaan.

Pahinta oli se, että mies itse tunnusti teoriansa valheeksi!

— Se ei ollut tarkotus! Mieskö muuttaisi mielipidettään? Mitä?

— Niin, herraparatkoon! Mielipiteitten täytyi muuttua todellisuuden mukaan, mikä oli niin muuttunut sekin! Mutta jos hän ennen oli uskonut henkiseen avioliittoon, niin nyt ei hän uskonut avioliittoon laisinkaan. Sehän oli edistystä juureviin parannuksiin päin! Ja mitä taas tuli siihen avioliiton henkiseen puoleen, niin oli rouva henkisesti avioliitossa enemmän herra Nulkin kanssa, jonka kanssa hän päivän pitkään vaihtoi ajatuksia tavaraliikenteestä, kuin hänen kanssaan, jonka metsänhoidosta rouva ei ensinkään ollut innostunut! Oliko sitten heidän avioliittonsa niin henkistä? Oliko se tosiaankin niin henkistä?

— Ei, ei nyt enää! Heidän rakkautensa oli kuollut. Mies oli sen tappanut hylätessään heidän suuren uskonsa, uskon … naisen vapautukseen!

Suhde kävi yhä vaikeammaksi, ja viheriä metsästäjä haki henkisiä avioliittoja metsänhoitajien seurassa ja hylkäsi koko tavaraliikenteen, jota koskaan ei ollut ymmärtänyt.

— Sinä et ymmärrä minua, — sanoi rouva usein!

— Ei, en ole sitä oppinut, — sanoi mies. Eräänä yönä, tai paremmin eräänä aamuna sanoi mies aikovansa lähteä kasvitieteelliselle retkelle muutaman naisopiston oppilaitten kanssa. Hän oli opettajana eräässä naisopistossa.