Mies oli onnellinen! Ja oli ylpeä siitä, että nuori tyttö suostui häneen.
— Jälkiniittoa vaan! — sanoivat hänen vanhat ystävänsä.
Vuoden päästä sai rouva pikkuisen. Isä oli tottumaton lapsenporuun ja halusi nukkua yönsä. Hän muutti huoneisiinsa kokonaan, mutta rouva itki. Isän mielestä olivat naiset niin aina kintereillä. Nuori rouva oli mustasukkainen edelliselle rouvalle. Mies oli nimittäin, heidän kihloissa ollessaan, ajattelemattomasti kyllä sanonut, että rouva muistutti muodoltaan suuresti hänen ensimmäistä rouvaansa. Ja sitten oli rouva saanut lukea heidän rakkaudenkirjeensä. Nyt enemmän yksin ollessaan muistui rouvan mieleen kaikki. Niinpä hän muisteli perineensä kaikki hyväilynimensäkin vaan siltä edelliseltä ja olevansa siten vaan jonkinlaisena sijaisena. Se kiusasi häntä, ja hän teki kaikki, kaikki mahdolliset tyhmyydetkin, voittaakseen miehen itselleen vaan oman itsensä tähden. Tämä väsytti miestä. Ja kun hän yksinäisyydessä teki vertailuja, joutui uusi rouva koko paljon häviölle. Tämä ei ollut niin lempeä kuin se edellinen, ja tämä kiihotti hänen hermojaan. Sitäpaitsi alkoi hän kaivata lapsiakin, jotka hän oli ajanut ulos pesästä. Tuli sitten vielä pahoja uniakin, ja mies luuli olleensa uskoton edelliselle vaimolleen.
Ei ollut kotona enää hauskaa. Se oli tyhmää mikä oli tehty, ja se olisi voitu jättää tekemättä.
Sitten alkoi mies kulkea ravintoloissa. Mutta silloin raivostui rouva.
Mies oli pettänyt hänet. Hän oli vanha haikara, mutta varokoon itseään.
Sellaisen vanhan toverin ei ollut hyvä jättää nuorta rouvaansa
yksin, se saattoi olla vaarallista!
— Vanha? Oliko hän vanha? Sepä saatiin nähdä.
Ja sitten muuttivat he taas yhdessä asumaan. Mutta elämä tuli silloin seitsemän kertaa pahemmaksi. Mies ei tahtonut auttaa yöllä lapsen kiikuttamisessa ja aina pienokaisen täytyi olla lapsihuoneessa! Ei, sillä lailla ei mies ollut menetellyt sen ensimmäisen lasten kanssa.
Mies väsyi ja kiusaantui kokonaan. Kahdesti oli hän luullut näkevänsä fenix-linnun kohoavan sen neljäntoistavuotiaan tuhasta, ensin tyttäressä, sitten toisessa vaimossa, mutta hänen sielussaan eli nyt vaan se ensimmäinen, se pappilan pikkutyttö, mansikka-ajalla, lehmuksen alla, metsässä, se jota hän ei koskaan saanut; mutta nyt, hänen aurinkonsa laskiessa mailleen ja päivien lyhetessä, nyt näki hän synkkinä hetkinään vaan kuvan "vanhasta äidistä", joka oli hyvä häntä ja lapsia kohtaan, joka ei koskaan riidellyt, joka oli ruma, joka seisoi keittiössä, joka korjasi poikien nahkahousut ja tyttöjen hameet; ja kun hänen voitonhuumauksensa oli haihtunut, ja hän näki kirkkaasti, niin ihmetellen ajatteli hän, että eikö vanha äiti sentään ollutkin se oikea fenix-lintu, joka nousi niin kauniina ja tyynenä sen neljäntoistavuotiaan tuhkasta, munittuaan munansa ja nypittyään untuvat rinnastaan poikasilleen ja elätettyään niitä verellään kuolemaansa saakka!
Kauvan hän sitä ihmetteli, ja kun hän vihdoin laski väsyneen päänsä patjoille ei enää koskaan noustakseen, silloin oli hän varma siitä.