Mutta tytär oli isän ilona. Olisipa melkein voinut sanoa, että isä oli rakastunut tyttäreensä. Hänestä tuntui siltä kuin olisi tyttäressä jälleen syntynyt äiti, ja kun hän jälleen saisi nähdä tyttäressään sen näyn, minkä niin pian oli menettänyt silmistään. Isä melkein kainosteli tytärtään, eikä koskaan mennyt huoneeseen tyttären pukeutuessa. Hän epäjumaloitsi tytärtään.
Eräänä aamuna jäi tytär vuoteeseen eikä tahtonut nousta ylös. Äiti luuli tytärtä vaan koulukipeäksi, mutta isä lähetti noutamaan lääkäriä. Kuolonenkeli oli tullut tervehtimään; sairaus oli kurkkumätää. Toisen vanhemmista täytyi paeta toisten lasten kanssa. Isä ei tahtonut paeta. Äidin täytyi muuttaa kaupunkiin toisten lasten kanssa, ja isä jäi kotiin sairaan luo. Ja siellä hänen tyttärensä nyt makasi! Tulikiveä poltettiin niin että kultaukset taulunkehyksissä mustenivat ja samoin hopeakalut ruokakaapissa! Isä oli epätoivoissaan, kulkiessaan yksin tyhjissä huoneissa, ja kun hän yöllä makasi yksin suuressa vuoteessa, tuntui hänestä siltä kuin olisi hän leski. Isä osti leikkikaluja pienokaiselle, ja tyttö hymyili leikkiessään Kasperia vuoteen reunalla, ja hän kysyi äitiään ja sisariaan.
Ja isä meni äidin asunnon luo, nyökäytti päätään ylös ikkunaan äidille ja heitti lentosuukkosia lapsille. Ja äiti sähkötti punasilla ja sinisillä paperipalasilla ikkunaruudulla.
Mutta eräänä päivänä ei pikkutyttö enää tahtonut leikkiä Kasperia, eikä hän enää hymyillytkään. Ei voinut enää puhuakaan. Kuolema tuli, tuli pitkine rystöisine käsineen ja tukahutti hänet. Mutta taistelu oli kova.
Silloin tuli äiti sinne! Ja omatunto nuhteli siitä, että hän oli jättänyt lapsensa. Talossa oli suuri valitus ja suuri hätä.
Ja kun lääkäri tahtoi avata pienen ruumiin, niin ei isä olisi sitä sallinut. He eivät saisi tehdä veitsellään pahaa hänen tyttärelleen; sillä ei hän isälle ollut vielä kuollut. Mutta ruumiinavauksen täytyi tapahtua. Ja silloin tahtoi isä lyödä ja purra lääkäriä.
Mutta pienokaisen haudalle rakennutti isä patsaan ja kävi haudalla joka päivä koko vuoden. Toisena vuonna harvemmin. Työ oli raskas ja aikaa vähän. Vuodet alkoivat painostaa, askeleet kävivät raskaammiksi ja surun haava kasvoi umpeen. Joskus hävetti häntä se, ettei hän katkerammin surrut, mutta sitten hän sen unohti. Hän sai vielä kaksi tytärtä, mutta se ei ollut sama; ei sitä ensimmäistä voinut mikään korvata.
Elämä oli ankaraa, kultaus oli huomaamatta kulunut siitä nuoresta naisesta, joka kerran oli sellainen — ettei maanpäällä toista. Kultaus oli myöskin kulunut kerran niin loistavasta pesästäkin. Lapset olivat tehneet lommoja rouvan hopeaiseen kihlajaislahjakalustoon, kolhineet vuoteen ja potkineet tuolinjalkoja. Täyte pistihe näkyviin sohvan rikkiöimistä, eikä pianoa oltu avattu moniin vuosiin. Laulu oli vaiennut lasten kirkunan tieltä, ja äänet olivat tulleet koviksi. Hyväilysanat oli pantu pois kuin lastenvaatteet, ja hyväilyjen siassa oli nyt hierontaa. Alettiin vanheta ja väsyä. Isä ei ollut enää polvillaan äidin edessä, vaan istui kuluneessa nojatuolissaan ja antoi äidin hakea tulitikkuja kun tarvitsi piippuunsa valkeata. Oltiin vanhoja!
Sitten kuoli äiti, isän ollessa viidenkymmenvuotiaana. Mutta silloin virisi eloon kaikki se vanha. Kun vaimon murtunut ja kuolinkamppailujen rumentama ruumis kätkettiin maan poveen, silloin heräsi eloon nuoren neljäntoistavuotiaan tytön muisto. Silloin suri mies sitä minkä hän oli menettänyt jo niin kauvan sitten, ja kaipauksen mukana seurasi katumus. Mutta ei isä ollut koskaan ollut paha vanhallekaan äidille, ja sille samallehan hän oli ollut uskollinen, sitä samaa holhonnut ja hänen eteensä polvistunut kun äiti oli neljäntoistavuotiaana pappilassa. Ja rehellisesti sanoakseen kaipasikin hän juuri etupäässä sitä nuorta tyttöä, vaikka kaipauksessa oli myöskin osansa vanhan äidin hyvää ruokaa ja ehtymätöntä huolenpitoa, mutta se oli kuitenkin toista.
Mutta tämän tapauksen jälkeen oli isä hellempi lapsilleen. Muutamat olivat jo lentäneet ulos pesästä, toiset olivat vielä siellä. Kokonaisen vuoden vaivattuaan ystäviään vaimonsa elämän yksityisseikoilla, tapahtui äkkiä jotain merkillistä. Hän sai äkkiä nähdä erään nuoren kultakiharaisen tytön, joka oli vallan samannäköinen kuin hänen vaimonsa neljäntoistavuotiaana. Hän piti sitä kuin jonkinlaisena merkkinä lempeältä taivaalta, joka vihdoinkin tahtoi hänelle antaa sen ensimmäisen. Mies rakastui tyttöön kun tämä oli niin sen ensimmäisen näköinen. Ja niin meni hän uusiin naimisiin. Nyt oli hän siis saanut sen. Mutta lapset, varsinkin tytöt, osottivat nuorelle äitipuolelleen nurjaa mieltä, heitä hävetti katsoa häntä, heidän mielestään oli suhteessa jotakin likaista, että isä oli uskoton heidän äidilleen. Ja sitten joutuivat he pois kodista, ulos avaraan maailmaan!