— Ehkäpä! Niin, ihan niin: mies oli oikeassa! Rouva kirjoittaisi papalle ja tahtoisi korkoja!
Hän kirjoitti papalle, joka pitkän kirjevaihdon päälle valitteli, että tytär oli mennyt raukalle, joka ei kyennyt elättämään itse vaimoaan ja lastaan, vaan hävittää vaimon rahat. Viimein tipautti hän kolme tuhatta kruunua. Tehdasafäärit olivat huonolla kannalla, ja osakkeet eivät olleet antaneet hyvin osinkoa.
Nyt täytyi heidän lähteä Tukholmaan, sillä rouva se nyt kustansi. Tätä eivät Robert-herran kassakirjat voineet hyväksyä. Sillä talous maalla maksoi kuusituhatta kruunua, josta rouvan olisi pitänyt ottaa osalleen puolet. Mutta mitäs sillä nyt väliä!
Seuraavana vuonna ei tullut korkoja lainkaan, sillä tehdasafäärit eivät käyneet lainkaan. Nyt oli rouva pakotettu syömään toisen leipää. Katkeraa, katkeraa! Mies ei koskaan sanaa kurahtanut, mutta rouva sitä enemmän. Hän valitteli aamusta iltaan, että hän kostuttaa nöyryytyksen kyyneleillä kovaa leipäänsä. Mutta kyynel on tavattoman joutuisa kuivamaan ja rouva tuli pian jälleen iloiseksi eikä tullut paljoa sittenkään pahoilleen kun seuraavana vuonna sai kuulla, että yhtiöt molemmat olivat menneet nurin.
Ja he lähtivät talveksi Tukholmaan ja siellä pyhittiin poskilta pois viimeiset kyynelten merkit.
Keväällä Robert-herra sairastui ja kuoli, kuoli paljon joutuummin kuin romaanin lopuksi sopisi kuolla. Ja uskotut miehet tulivat ja tekivät kalunkirjoituksen ja sen tehtyään tulivat he siihen johtopäätökseen, ettei rouva, kiitos ja kunnia avioehdon, saisi niin äyriä periä; talo myytiin ja myös huonekalut; varat pantiin holhouskamariin ja rouva sai laputtaa papan luo kotiin.
— Mutta pappakos oli sapessaan! Vihovietävän ideat, sanoi!
— Onpas, tuumi rouva, lainsäädännössä vika sittenkin; sitähän minä aina sanoin! Ei, kyllä naidun naisen omistusoikeus on paljoa parempi.
Tämän kaskun kertoja tuumi, että kyllä naineen miehen omistusoikeus on vielä sitäkin parempi, mutta kertojahan oli mies ja viis siis hänen sanoistaan.
Taikauskoa.