Ja ottipa sitten kerran ja rakastui yleiseen naiseen. No meidän idealistirouvamme eivät tosin vaadi, että miehen on uskottava yleiseenkin naiseen, mutta hän, ystävämme, hän uskoi. Hän tiesi tietysti koko tuon naisen elämän, mutta sittenkin hän häntä rakasti. Hän rakasti niin, että rikkoi yhteiskunnalliset lait tyydyttääkseen hänen loistonhimoaan, seurauksena se, että eroitettiin virasta. Hän matkusti naisen kanssa Amerikaan ja meni naimisiin. Sitten en heistä tiedä.
Eräästä naisesta, jolle minä tämän tarinan kerroin, teki nainen komeasti, kun lähti miehen kanssa. Oli vain luonnollista hänestä se, että mies naista rakasti.
* * * * *
Tulliportin kadun varrella asui vanha hutka, joka oli vetäytynyt yksityiselämään afääristään ja oli nyt noin neljänkymmenen viiden korvissa. Hänellä oli kolme märkäsilmäistä King-Charles koiraa. Hänellä oli harmaansekainen tukka ja hän käytti aina surupukua.
Kaunismuotoinen ja aatelissukuinen aliluutnantti rakastui häneen. Hänen rakkautensa todisteeksi vaati nainen, että aliluutnantti kävelisi hänen kanssaan käsikynkkää keskellä päivää Kuningattaren kadulla.
Hän käveli; sai potkut virasta ja katosi. Sitten tuli notaari. Nuori, komea ja hyvin kokenut rakkauden praktiikassa. Rakastui hänkin, ehkä tosissaan ensi kertaa eläessään. He menivät naimisiin.
Vähääkään pelkäämättä tulevansa naurettavaksi meni hän kadulle lohduttelemaan noita kolmea märkäsilmäistä koirarakkia.
Sitten kuoli nainen ja notaari suri häntä kauheasti. Minä näin hänen monta aikaa sen jälkeen kulkevan noiden kolmen koirarakin kanssa Uudelle kirkkomaalle. Sitä että hän päätti päivänsä nimen väärentäjänä vankeudessa, ei minun pitäisi kertoa, sillä se kai ei johtunut hänen rakkaudestaan eikä kuulune asiaan. Kuulune!
Otapas ja tiedä?
Sommittelunovellissa olisi tietysti kirjailijan velvollisuus ollut antaa kaikkien näiden seikkain määrätä kokonaistuloksen. Lopuksi olisi silloin tietysti tullut: hän teki velkoja hankkiakseen vasikkakotlettia rakeille ja siksi piti hänen väärentää nimiä.