Tuo raaka, sydämetön, kyynillinen nainen, jota hän oli jumaloinut, jolle oli tahtonut antaa koko sielunsa, ajatuksensa, kaikki hienot tunteensa, tuo oli havainnut hänen valtiutensa ja siksi oli se häntä pilkannut ja alentanut ja laahannut loassa, ja raastanut hiuksista ja häväissyt. Oliko mies siis suuresti rikkonut, jos oli viimein kerran lyönyt takaisin, kun häntä oli julkisesti pilkattu. Oli, hän tunsi itsensä sittenkin niin rikolliseksi kuin olisi surmannut paraan ystävänsä.
Lämmin kesä-ilta lankee hämärtäen ja kuu nousee.
Kuuluu laulua salista. Mies lähtee puutarhaan ja istuutuu pähkinäpuun varjoon. Yksin! Pianon soinnutukset sulautuvat lauluun:
Usein, kun yö tuli harmaan maailman melskeesen, vaivaan, huokasi aalto ja puu, sain syliss' uinua armaan; — ääriltä tähtisen taivaan katseli onneemme hiljainen kuu. Nyt saan itkeä salaa kaipauksen kyyneleen. Ah, se ei konsana palaa rakkauden kevääni kukkasineen!
Hän nousi kävelemään pitkin puutarhan käytävää ja katsoi akkunaan. Siellä hän oli, hänen runoelmansa, jonka hän oli itselleen runoillut. Ja vaimo lauloi kyyneleisin äänin. Naiset sohvilla katselivat merkitsevästi toisiinsa. Mutta laakeripensaiden takana puutarhasohvalla tarinoi melkein supatellen kaksi herraa, sikaria sauhutellen. Hän kuunteli:
— Pelkkää konjakkia.
— Niin, se taitaa juoda.
— Ja siitä syyttävät miestä.
— Hävytöntä. Se rupesi juomaan jo Julianin ateljeerissä. Tiedäthän, että se aikoi maalariksi, vaan ei kyennyt. Ja kun hänet hylättiin näyttelyistä, kävi hän tuon poloisen kimppuun ja korvasi tappionsa naimakaupalla.
— Niin, olenhan minä kuullut. Ja sitten piinasi toista, niin että toinen on kun luuranko. Pitivät ensin omaa taloutta, ja vaikka sillä oli Parisissa kaksi piikaa, väitti olevansa miehen piika. Itse määräili kaikesta, väitti olevansa orjatar. Hoiti kehnosti kotia, jota piiat kavalsivat, ja toisen täytyi ristissä käsin katsoa miten mentiin perikatoon. Kun mies esitti pelastuksen keinoa, vastusti rouva; esitti mustaa, rouva tahtoi valkeaa. Niin se tuhosi miehen tahdonvoiman ja hävitti hänen intelligensinsä. Sitten muuttivat he pensioniin että rouva pääsisi vapaaksi taloudesta ja saisi antautua taiteelleen. Nyt kun hänellä ei ole ruuanlaittoa eikä muuta hommaa, ei hän niin hipaise pensseliä, huvittelee vain ystävättärensä kanssa. Hän halusi karkoittaa miehen työstäkin ja häväistä hänet juopottelulla, mutta eipäs onnistunut. Siksi vihaa hän miestä kuten moraalisesti valtiaampaansa ainakin, ja sitähän mies onkin.