Synkkä mäki, synkkä talo — synkin sentään pohjakerros alla maan ja akkunaton — portaat ovena ja ikkunana — synkimmässä sokkelossa surisevi sähkökone, säkeniä pyörät iskee; kätkössänsä, kammottava, koko seudun valonlähde.
PILVILINNOJA
Peittyvi taivas; vaeltaa pilvet vieminä tuulen hennon; kaiken päivää ne kulkea saa, illan tullen ne leimuaa lähellä lännen purppuraa — päivän laskuhun päättävät lennon. Nyt ne nousevat leikkihin! Aukee taivahan valhetarha; pettää kulkijan huikaisevin lainakullassa kiiltävä harha.
Pilvet ehtohon ruskossa luovat linnoja, raunioita; kiireellä vuoren ja alhaalla laaksossa, jossa on notkelmoita, viljavainiot aaltoaa, kohoo kaupungit kaari-ylväät, laulajat kannelta kaiuttaa, nousee tornit ja sillat ja pylväät…
Pilvet muuttavat muotoaan, aukee lohduton aavikon hiekka, beduiini kiertävi ratsullaan karavaanin suojana, kupeella miekka Kosteikko tuolla ja palmupuu, pyramiidit ja kamelikarjat veden kalvohon kuvastuu… Jälleen vaihtuvat kuvasarjat, seuraa haihtuvaa jokin muu… Hajoo hehkuvat pilvenharjat, auringon suukko ne takaisin tuo, taaskin uutta ne muovaa ja luo.
Maata, ah maata ma nään, kun meren myrskyävän aavalta lempeään valkamaan kiirehdän. Vehreiden rantojen varjossa rauha, keinuvat kaislat lahtien kuissa, kotoiset merkit metsien puissa, täällä on maani ja laaksoni lauha!
Saareni kukkiva oi, siintävä merten taa! Nurmesi vihannoi, ah, olet unteni maa. Nään, miten vihreitä niittyjä kulkee valkeissa vaatteissa siellä lapset, laulaen, leikkien, hajalla hapset, hellästi helmaan ne toisensa sulkee.
Armaita kasvoja nään; viha jos eromme syy, muista ei yksikään silmä miks kyyneltyy. Kotia kaipaan, jää elo mainen, ahdistuksesta tahdon päästä, tuskasta, kylmien sanojen jäästä — — — Voi! Ne on pilviä, pilviä vainen!
Pilvet korkeuden, ylhäällä leijailkaa! Maan olen lapsonen, lentää en koskaan saa! Musta pilvi toisinaan heittää kasteensa maahan ja lampena häilyy; sade on puhdas, mut loassa säilyy, taivas on suuri, mut liejussa päilyy — Siniset peilit nyt kankahan peittää!