KATUKUVIA
1
Aamuhämyssä autio katu ryömii, laajenee, kortteleiden halki hiljaa hapuillen kulkee, tontteja, kujia risteillen leikkaa… Toisessa kaupunginosassa tuolla kohoo, kaukana mäeksi nousee. Pilvet kiitävät päällä leijaa: taivas on alkanut, loppuu maa.
Taloja harmaita rinnatusten, parvekkeita ja kaidepuita, kylttejä, leipurin-rinkilöitä; reunustoina käytävän kivet, vieri-vieressä lyhtypatsaat rauta-aitana ajotien. Katu itse kuin kulunut matto, puhdistuksessa viskattu syrjään.
Harmaiden seinien sisällä nukkuu ihmiset outoja vaiheita uottain. Nornat porttien ulkopuolia vartovat, alkavat leikin julman jälleen ihmisten kohtaloilla.
Mutta kiireellä kaukaisen mäen nousee pää, mi ilmassa liikkuu, kaksi kättä keppiä käyttää — Kangastuksena kohoo näky, mies, min otsa pilviä piirtää, seisoo mäellä katua laasten; pöly pilvinä ilmaan nousee — — Maa ja taivas pilvessä yhtyy.
2
Syksyiltana synkkä on kuja, ikkunat puoleksi avatut ovat; syksymietteet mieliä painaa, kesä poistuva kaipuun jätti, talvi saapuva rauhan riistää, vaiheet vastaiset outoja ovat, tuska ahtaaksi rinnan tekee… Talot henkivät, kujassa ilma usmainen on kuin kipuja kantain.
Mutta alhaalla kujan suussa näkyy virta ja purret, jotka sateen jälkeen purjeita kuivaa. Toisella rannalla, kauempana, kohoo pieni vihanta saari. Puiden vihreitä latvoja kultaa päivä laskeva parhaillansa, mutta kaukana, korkeammalla, siintää kaupungin ääriviivat; siellä on aurinko, töllit loistaa, tuuli käy mereltä, liehuvat liput, mutta ylinnä kirkon on torni maapallo kullattu kiireellänsä, pallo, maa kuin aurinko loistaa, säteet säihkyvät ilmaan heittää… Mutta pallon päällä on risti.
3