Kirkaisu kaikui silloin portaissa, kumisten pihain poikki kujiin ehti, kätensä risti ohikulkija vavisten paikoillaan kuin haavanlehti. Ylhäällä ikkunassa talon aution, puut paljaat allaan, kantain kynttilätä mies tuijottavi yöhön kolkkohon, ikäänkuin valaista hän aikois tätä; kuin mieletön hän pedon lailla karjuvi, min ahdas häkki veriin raateli: Chrysaetos kuollut on! Ja huuto kiirii vaikertaen kankaan yli, kunnes se kuollen häipyy pohjoiseen, mut huutoon vastaa metsän herkkä syli, nyyhkyttäen, mut lyhyeen: Chrysaetos kuollut on!
Huoneissa tyhjissä hän harhaa yksin, sytyttää lamput, kruunut kaikki palamaan… Seinältä salin kylmin silmäyksin tuijottaa kuva häneen puitteistaan… Huoneista kaikista hän hakee, riehuu, hän turhaan etsii ikimennyttä, vimmasta mielipuolen veri kiehuu; ei muista hän, mit' aikoi etsiä…
Hän laatikot ja kaapit penkoo, vääntää…
Hän keittiöön käy halki käytävän,
ja penkit, pöydät kaikki nurin kääntää…
Eteiseen viimein joutuu hän.
On pikku vaippa jäänyt sinne naulaan,
kulunut turkis paikan osoittaa,
mi hyväellen sattui poskeen, kaulaan…
Nyt palaa muisti, silmä leimuaa!…
Ulos yöhön…
Ulos yöhön ja tuiskuun syöksyen hän juoksee ja hakee, yli ojien hyppää ja aitojen, siks kunnes on eessänsä kangas lakee!
Hae! Tuollako jäljet on? Hän on suunniltaan, jalat kivihin tarttuu ja viidakkohon, lumi-usva on seinänä vastassaan… Kuin silmitön syöksyy hän tuulta päin, pyry kelmeät posket peittää jäin, vaikk' kiivaasti valtimot lyö! Käy, taikka sun yltää yö, sua kenkään ei nää, rukoustas ei kuule, kun hankehen saat hautasi valkoisen! Sa pelkäätkö jo? On taivas synkkä kuin kalmisto, kivi haudan, min kirjoitusta ei näy. Yhä yö hämärtäy. Luja ole, tai kuoloon käy!
Hän joutunut on kukkuloille liki merta,
miss' solkikoivut kohoo korkeat…
Nyt herää muistot, sydän vuotaa verta…
Tääll' usein rinnakkain he kulkivat…
Puolessa pohjan — silmään voiko luottaa?
talonsa tyhjä, harmaa kohoaa,
kuin juna, joka asemalla uottaa,
sen ikkunoiden rivi kimaltaa!
Ja hän huutaa: