Jo lähtöönkö soi, häämatkalle, oi? Ma morsiamen näin harsoisen, kevätmorsiamein vihervaipassaan, ah, valkoisein, sulotuoksuvan haan olet tuomipuu, kun saapuu kukkien kuu! Elin paahteessa auringon silloin kun Chrysaetos oli mun!
Ja hän laulaa:
Kesäpäivä, lämmin syli sini-aallon, vehreen maan, köynnös tupaa kiertää, yli pöytämme luo varjoaan.
Sylitysten uimme meren
keinuvia aaltoja,
vesi viilee lieskat veren
sammuttavi rinnasta.
Nousit, kauneutesi maahan taivutti mun jalkoihis, kerskailla tän verran saahan — ei sua näe Nemesis!
Chrysaetos!…
Chrysaetos, kultakotka, ah minut säde silmies auringon vangitsi… Yli pilvien nousimme, sieltä sinut alas maahan lauluni houkutti… Sulan tempasin siivestä loistavasta, kultamusteella kirjoitin laulut — noussehet Gehennasta, autuudeksi mi muuttuikin!
Kesä-ilta…
Kesä-ilta tyyni, lauha, vehreydestä pyökkien, mieliss' aurinkoinen rauha… kotiin, varjoon köynnösten…
Syksy, lakkaa laulamasta linnut, metsä vaikenee, kypsä kun on kukka, vasta lehdet sitten varisee!