* * *
Lumikukka lähtehellä, käärme alla lehmuksen, arvoitus on keijukaisen! Se on myöskin sun ja mun!
Ohi muistot kun kiitää…
Ohi muistot kun kiitävät ryöpyten, etemmäksi hän kulkee tuiskusäässä meren rannalle viimein joutuen, miss' auran jäljet näkyvät jäässä — Tie suora kuin viiva, min päätä ei näy, on ulapan halki viitoitettu; tien ylitse musta railo käy… Sen reunalle jää mies masennettu. Pimeästä kuuluu silloin loiskina, jyskinä, huohotus, puuskutus, ryskinä, ja sitten kauhun huuto loputon.
Pimeästä syöksyy esiin musta peto halki jään, nostaa kuohut kylmiin vesiin, viitat tappelevat keskenään. Jää murtuen väistyy tieltä, soi sirpaleet helkkyen kuin tuhannen luutunkieltä soi myrskyssä katketen. Ohi niinkuin haavoitettu valas käy laiva ja savua puuskuttaa, kaikk' aaltojen helmaan syöksyy alas, vesi valkeena aaveena vaahtoaa.
Kun aurinko noussut on….
Kun aurinko noussut on yli jään, niin miehet kumarat entävät meren rannalle tähyämään; ja varikset sinne lentävät, miss' saaliit on maukkahat. Jään reunalla koirat etsien nyt ulvoo kuin helmassa metsien, he totta ennustivat!
NÄIN UNTA.
Näin unta, että olin rampa ja istuin huoneessani omassa… Ma lampun punaisessa valossa näin ihmisparven, tutun piirteiltänsä. Ma lamppuun tuijotin, mut silmä vasen pianiinon luona näki soittajan; hän soitti, mutta säveltä en kuullut, vain kuuntelijain kasvonpiirteistä ma saatoin nähdä, kuinka vaihteli sävelten soinnut tummat, räikeät, mut ainoastaan soittoniekan selän ja hänen päänsä varjon liikkuvan näin nuoteilla ma hänen edessään. Mun huomioni kiintyi nuotteihin: etäällä niiden mustat ristit, kaaret muuttuivat kiemurrellen piirteiksi, joit' eroittaa ei voinut vieraistani. Ja hänen soittaessaan yhä kertyi vain ihmisiä täyttäen huoneeni sohvat, pöydät, hyllyt.
Käy huone helteiseksi; ovi aukee eteiseen, se on pimeä; viel' aukee ovi ulkoeteiseenkin; näin kaasuliekin himmeän, mi heitti hohteen shakkilaudan tavoin tehdylle ruutupermannolle. Ja taempana kiemurteli portaat mahonkikaidepuineen ohitse taustan kaidan porrasikkunan. Portailla seisoi nainen solakka peitossa mustan harson, liikkumaton ja kumara kuin suru vallannut ois hänet taikka syvin epätoivo…