Mun uutta uteleva silmäni luo katseen porrasikkunasta ulos… On piha pimeä, mut vastapäätä ma näen huoneuston valaistun… Damastiuutimia, loistoesineitä, ja ruokasali pöydin katetuin, vain kahdelle, mut hopeata on astiat ja kultaa pienemmät; Japanin-maljakoissa nuokkui syreeneitä tarjoilupöytä oli kukkurallaan puutarhan, meren, metsän tuotteita, mut yhtään ihmistä ei näkynyt. Langaksi punoutui katseeni, se lanka veti minut perässään, mun koko olentoni, itseni, ja tuossa tuokiossa olin siellä! Ovelle ruokasalin sokaistuna, mut arkana kuin murtovaras, jäin. Ma katsoin rääsyjäni kurjia, ja asuani sekä — sauvojani… Ma olin niinkuin vioitettu varis, min jalat roikkuu alla lentimen. Ma häpeästä itkin… Salin ovi samassa aukeni ja nainen astui sieltä; se sama, joka seisoi portailla… Hän morsian nyt oli, säteili nuoruutta, kauneutta, hyvyyttä. Hän antoi kätensä ja katse haastoi: nyt olet mun ja minä sun. Ma polvistuin ja tunsin tuokiossa, kuink' olin kurja, perinpohjin kurja, en naisen rakkauden arvoinen. Hän hymyili ja käski nousemaan.
Ma nousin, ajatelkaa, nuorena, ja terveenä, en enää rampana! Sa ootko koskaan onnest' itkenyt, kun sielu paisuu, suurentuu, ja tulvii kiitollisuustunnetta, mi kantaa kauas, tähtitarhain taa, ja kauemmaks, ei rajaa ole sillä? No niin, ma istuin vieress' armaani. Kaikk' oli mieliksein, me synnytimme, lausuimme aatteita ja sanoja, ma olin säkenöivän sukkela, me joskus aatteen lentoon kohosimme, taas sukelsimme syiden syvyyksiin; maailma, luonto, oudot onnenvaiheet selkeitä olivat kuin kirja avoin… Kaks sielua siin' yhdeks vihkiytyi…
Ma mainitsin, ett' oli moitteeton armaani käytös sekä ulkoasu. Näin jotain mautonta kaikess' sentään, mi koko ajan mua kiusasi. Punainen nauha hänen olkapäätään koristi, harmillinen nauhanpätkä. Ma väkivalloin itseäni hillitsin, mut puhellessa äkkipikaa tartuin ma vastoin tahtoain ja harkinnatta punaiseen nauhaan, ilman ilkeyttä… Mut silloin, yhdell' erää, muuttui armaani, kun alta naamion hän kasvot paljasti ne julmat oli kuin Medusan, joissa jokainen piirre muuttui käärmeeksi, ja käheällä äänellä hän huusi: — "Vai niin, sa olet turhantarkkailija, mi arvostelet, etkä ihaile?" — "En, mutta täydelliseks sinut tahdon, jos tahran näen, niin sen pyyhin pois." — "Sa tahranpuhdistaja, tiehes suori, jos mieleises en ole, muita saan!" — "Sen kyllä uskon, katu avoin on! Saat sieltä monta muuta, mua et…" Nyt alkoi sanasota loppumaton, ei toinen toisen mieltä tajua; ja siitä hirvittävä riita syntyy, päämaaliton, mi taisteluksi muuttuu… Me päivät, viikkokaudet riitelimme, ja vuodet vaihtui, sammui kynttilät, aurinko yleni ja sekunnissa kuunvaihteet toinen toistaan seurasi… Havahduin toisinaan, mut nukuin taas, ja uni sekä riita alkoi jälleen. Lopulta tappelimme, sitten itkimme niin katkerasti suurta häpeäämme… Lepyimme, suutelimme, vannoimme valoja lemmen, taistelimme taas… Ma silloin ääneen huusin: "milloin loppuu, milloinka loppuu tämä helvetti?" Ei loppunut se, mutta joka yö uudistuu uni, toinen elämäni!
RASKAAT, AUTIOT ILLAT
Raskaat, autiot illat vaikein askelin poljin permantoa, kuulin lampun laulun, ja haikein mielin yötä vartosin ma — koetin kiusata itseäni unten onnea etsien — unhoa, jossa mun elämäni liekki lepäisi hetkisen. Kuinka astun ja aika kiitää, ulos yöhön ma tuijotan, jossa varjot väikkyvät liitää, kangas näyttävi loppuvan. Kaukana tuolla, miss' alkaa salo, liekki voimakas loistetta luo, suruisasti sen välkkyy valo, niinkuin kerran tehty ois tuo vilkkutorniksi, vaikka varmaan mielikuvaksi tiedän sen; sillä laidassa kaupungin harmaan taloryhmä on pienoinen. Niin ma mietin, kun kaiket illat valon vilkkuvan siellä nään: kohtalosta käy kohtaloon sillat — toisin ei ole täälläkään. On kuin silmäni kumartuneen olennon siellä nähnyt ois, joka kaikkensa unhoon, uneen vaihtaa kernaasti tahtois pois. Outo mies, joka peität valon, huomaatko lamppuni liekintää? Sulle tervehdys Punaisen talon, sinua katson kuin ystävää. Kulje en yksin, seurasi riittää, toisten luokse on ummessa tie; pimeys meidät yhtehen liittää, mut emme kohtaa. Se parhainta lie!
ULOMMAISELLA NIEMELLÄ
Huvilassa ken yksin kulkee yössä yli permannon palkkien kirkuvien, ja katsoo kuiluihin vetten vyössä? Mitä polkevi, haamu valkoinen, siro jalkasi, kaunis ja karkeleva? Sai ennen se säälittä tallata sydänverta, mi tiellesi merkkejä loi. Oi!
Kätes värjyvän alla miks kosketin kaikuu niin tummasti illan tuulessa, talo autio että vuorella raikuu? Karun rannikon vaimo valkea? Ah, haudasta mustan soittimen oma itsesi nousee murheellinen. Iloks muille murheesi sittenkin soi. Oi!