Päämaalitta vuonna seitsemäntenä purjehdin vesiaavikkoa, ja väistin rantaa houkuttavaista. Tulet joulun ma näin, helkavalkeatkin, mua viittoi ne oudoista maista,

toki vihreitä niittyjä, kultia vainion ei siintänyt silmään, en nähnyt kukkaa, en puuta; peninkulmaisen näin levävehmaston vain aalloissa keinuvan, nähnyt en muuta.

Kesä, laineiden kukka, mun mieleeni lohtua loi;
kera auringon sai kevätlintujen kerkeät parvet.
Sanan syksystä taivaan liikkuvat tähdet toi;
tuli talvi, ja ärtyi vanhojen haavojen arvet.

Ma vuonna seitsemäntenä — kohtalo määräsi niin —
sain purteni aavalta ohjata rantaan,
kiro kirkon, mi itse Roomasta singottiin,
mun laivani laineilta viskasi santaan.

Ma yöllä rannalle nousin; jouduin turulle kaupungin,
pyhän miehen näin, kohos vieressä tuomiokirkon muuri;
hän mulle haastoi — ma lauseensa muistankin —
kuva Neitseen yllämme, alla kaupunki suuri.

"Tie kärsimysten, poikani, jälleen aukeaa;
koetusten kauhut sun veresi jäähän saavat.
Hän, kaunein ja vienoin, min synnytti maa,
taas rintaasi raatelee hurmeiset haavat.

Miks emmit? Niin ikivallat säätäneet on;
sa pilkannut merta ja uhmannut taivasta olet,
sun uhkasi saa satakertaisen palkkion —
Omfalen orjana kangaspuita nyt polet."

Minut ohjasi sitten hän kujaan synkimpään, vei katoksen alle, Mariankaivolle johti — Oli nainen siellä… Sai rinnan hän liekehtimään, — oli munkkini poissa, kun käännyin häntä ma kohti.

TOINEN LAULU.

Ken on se? Ken siellä? Laps ihmisen peitossa valkean harson, sopusointuisten viivojen kuoro, mi harsojen alta silmääni siintää. Maailmanrakenne pienoiskoossa, kuva pienoinen suuren kaikkeuden! Kuin pyrstötähden rata on lanteiden valtava viiva, avaruutta mi outoa kiertää, untesi aavistamaa… Hän kääntyy, ja viivat samat ma näen puol-ellipseinä, jotka muodostavat maan kiertoradan ympäri auringon, ne joista yhteensä muna syntyy, min polttopisteestä helman säteet käy. — On olkapäistä alas kupeisiin kuuskulma pyhä piirrettynä, Orionin ihanan kaltainen; napa merkkinä vyön on siinä, ekvaattori taivaan kulkee sen kautta, ja lepää sfäärisen kolmion yllä, min muoto on kolmen kuperan kaaren; kupu painunut temppelin katon, sen templin min sai pyhä Äitiys kerran! Kuun sirppien, auringon kruunun pienet käyrät yläruumihin muodostaa, maan siinä rintojen puolipallot. On Linnunradasta lainattu polvien täplä, avaruuteen viskatun kappaleen kaari siroviivaisen pohkeen muodossa on. Niin, jalkojen kaarrot ja harteiden pyörtö, käsivarsien käyrät, paisuvat viivat, ne sfääreistä on; sopusointua sfäärien soiton; ne sfääreistä on ja kartiosta, valokartiosta, min synnytti aurinko itse! Tulit luoduksi näin, oi nainen, valosta taivaan, kuva luojasi luotujen joukossa, tulit luoduksi osista Kaikkeuden. Ja siksi sa kaikki kaikessa olet! Sa kaikki- antavainen, jota vailla ma itse oon tomu ja tuhka! Laps taivaan! Sun henkesi koti sai maasta ja luonnosta verhonsa hienon, luonnon kaikista kappaleista. Näkinkengän ja simpukan muodon korvasi sai; mesilehtisen kukkasen lailla huulesi aukee, perusmuoto niiden on suu, min kautta henkivät yrtit. Näet nenäsi kaariviivat meloonin ja viinin kiehkuroissa. Kalan suomuista helmiset hampaat muotonsa saivat. Jalokivi sun silmäsi on, sinensiintävä milloin, milloin musta kuin yö, agaatin-ruskea myöskin. Ja kivi kiinnitetty kuoreen, sinivalkeaan kuoreen kyyhkysen munan, mi ripsien mustassa varjossa lepää, sysimustassa niinkuin haikaran untuvahöyhen. Mihin hiuksesi vertaan? Hevon villin harjaan, purppurasimpukan paulaan, meren siintävän hentoon ruohoon, ei, niittyjen loistaviin kukkiin, enin pampasruohon tuuheaan töyhtöön! Sen silkkimatoko langaksi kehräs syntymäsijaksi perhojen pienten? Hämähäkkikö langat lumotut kutoi verkoksi kultakärpäsien? Kun alkumaata Uranos kaivoi, Ja Gaia, maaemo, kehräs, tuli siitä sun suortuvas, Eva, hääharso ensi morsiamen ja peite pienokaisen! Sa niihin kuivasit kyyneleesi, sa niihin häpeäs peitit, kun maailman orjantappurateille paratiisista poistuit sa. Sen raikkaiden metsien siimeksestä sun silmä-raukkasi lepoa saavat, kun neulasi päivän laskussa uupuu, kun sairas lapsi on viime voimasi vienyt ja juonut veresi valkoisen alabasterimaljoista rinnan.