Ah, minäkin kutrien varjossa nukkunut oon, oman äitini helmassa, puolison parmahilla, oli kerran ne — valkeita, hentoja kuin kevätkoivujen kerkät; ne kerran olivat sypressin-mustat; kuin käärmeistä kiedottu ruoska ne minua silmille löi; tuli niistä pakkopaita, jota nälkään nääntyen kantaa sain! Oi armahin ruoska — — —
SEMELE
Semele, Semele, ken sai sinut, armahainen, ylös ylkääsi katselemaan? Luo valtojen käy suku mainen vain rukous huulillaan. Semele, Semele, tuli ylkäsi ukkossäässä, soi salamat ympärillään, käyt uhriksi seppele päässä; palat nyt hänen liekeissään.
JÄÄHYVÄISET ELÄMÄLLE
["Valtamaantie" näytelmän loppusäkeet, muutoin viimeiset, mitkä Strindberg eläissään kirjoitti.]
Ma olen Ismael, poika Hagarin, jot' Israeliksi kerran kutsuttiin, siks että kamppaili hän Herran kanssa, ja vasta tappiossaan päätti taiston hyvyyden kaikkivoivan voittamana.
Oi iäinen! En päästä kättäsi, sun kättäs kovaa, ennenkuin sa siunaat!
Mua siunaa, siunaa ihmiskuntaasi, mi kärsii, kärsii elon lahjastasi! Mua ensin, joka enin kärsin — mi enin kärsin siitä tuskasta, ma etten voinut olla, mikä tahdoin!