Lahtimajansa lempeän
varjoon rannalle rientää.
Päivä ja läikkyvät laineet! hän
siell' ivalauluja laatii!
Rientää sitten kotia, lapset käy suudeltaviksi, iva heitä ei tarkoita, kilttejä ovat he siksi!
MYRSKYJÄ
MAANPAKO.
(1876).
I
Ajuri, aja,
ma jotta joutuisin veljelliseen
pääkaupunkiin, jossa merkillinen
läsnäoloni kunnioittaisi
Norjan uskollista kansaa.
Ajoneuvoissa kolisevissa,
hurraahuutojen vaietessa,
liittolippujen levätessä,
annan gudbrandsdalilaisen
yksivaljakon itseäin vetää
Kaarle Juhanan katua ylös.
Rinteellä linnanmäen minut
veljeskuningas vastaanottaa
kädessä hattu, mut virkakunnitta,
sotilaitta ja poliiseitta,
selässä polvia notkistavaisen,
perustuslaillisen oikeistolaisen
hevosen,
mi kumartaa mulle
vasemmistolaiselle!
Imarreltuna, liikutettuna
vastaanotosta loistavasta
käsken ajurin ajaa
jotakin syrjäkatua pitkin
toisen luokan majataloon,
johon matkalaukkuni mitättömän
sekä tunteeni kätkeä saisin.
* * *
Frognersseternin näkötornista katselen sinua, uljas Norja. Ma näen tunturisi kuin äreät metsäsian selät, missä kuusikko harjasten lailla nousee vuossataisvääryyttä vastaan ja valtiomuotoa puolittaista, vastaan perhesovinnaisuutta, perinnäisluulojen valtaa vastaan. Ja vuorenrotkossa, rannalla vuonon näen uskollisien norjalaisten poliisikonttorin, kirkon ja valtion varastoaitat, puhdasoppisen Kristianian. Ma pimeän Aulasi näen, virkamiessynnytyslaitoksen latinan myrkyttämine seinämaalauksineen, missä pitkäkorvaiset Marcellusnaamat lukevat lakia, laativat yleisillä varoilla kunnianloukkausjuttuja. Ma matkahallitsijan, kuninkaallisen matkahallituksen hotellin näen, ja mun terävä silmäni löytää myös sinut, sa hullunkurinen huvimajalinna Oscarshall, jonne vapaa kuningas vapaan kansan on sulkeutunut Jumalan vapaassa luonnossa. Ja ma näen sun harmajat seinäs, Suurkäräjätalo, asioita miss' suuria pohditaan, raskaana niinkuin Dovrekirkko, jossa luonnonäänet vielä puhuvat outoa kieltä kultuurin kastraateille, jotk' eivät äidinkieltänsä taida. Ma näen myös sinut, Akershusin linna, jossa Kruppin tykit puoltavat kuningasvaltaa sun vapauttas vastaan, Norja, jota itse sa puollat, sinä itse ja tunturisi! Ma kaduilla näen sun uppiniskaiset poikas, Norjan kansa, lainvääristäjäin kulkevan näen ma jalkakäytävillä sinun, isännän, polkiessa vain mukulakiviä liassa kadun. Mut en näe suuria miehiäsi, maanpakolaisia, jotka niin suuria ovat, ne että meillekin riittäis ruotsalaisille suunnattomille! Mut heidän äänensä kuulen, kuten nuoruudessa sen ennen kuulin, ja kun he huutavat mannermaalta, niin pimenee vuono, ja Gaustatunturi säihkyy ja kaikuen vastaa. Sa peitä pääsi, pronssikuningas vanha, päälakeesi rakehet lyövät, sa hevosen laukata anna, lumivyöry on läsnä, mi pakoon sun ajaa. lakeijat kirkukoot silloin latinankielistä veto'ansa, talonpoikien huutoon se hukkuu, kun he huutavat: "Herra hallitkohon!"