Aikaa siinä oli runsaasti, mutta häntä vartosi uusi elämä, ja entisen hän oli jättänyt taakseen.

Laivalaiturit ovat erinomaisen sopivia mietiskelypaikkoja; jalkojen alla on sileätä, niin että voi kävellä ajatellen; siellä loppuu maa, ja suuri autio vesi alkaa; siellä on hiljaisen liikkumatonta, siellä kulkee varroten jotakin, joka panee ihmisen uuteen liikuntoon, siirtää hänet toisaalle, muuttaa näköalat ja ohjaa kohtalon uusille urille.

Gustaf Borg kulki siellä mietiskellen. Hän oli nyt joutunut elämässään siihen kohtaan, jota sanotaan "nielaisemisen" ajaksi. "Sen saat vielä kerran nielaista" oli hän niin usein kuullut, ymmärtämättä sen merkitystä, uskomatta sitä, elämän uupumatta rientäessä eteenpäin. Nyt hän ymmärsi sen, mutta niin monen muun tavoin hän teki sen väärän johtopäätöksen, että hänen pitäisi katua ja peruuttaa ne opit, joita oli levittänyt, ja jotka eivät olleet johtaneet täydellisesti tarkoitettuihin tuloksiin. Hän luuli uhranneensa työnsä erhetysten hyväksi, joita hänen nyt tuli vastustaa, mutta ei käsittänyt, että hänen niin sanotuissa erehdyksissään oli jonkun verran totuutta, jonka ainoastaan vastakkaisten plus- ja minus-päätepisteitten yhteistyö saattoi pusertaa esille. Vastustajat olivat jo tehneet oikaisut, eikä hänen tarvinnut tehdä niitä uudelleen. Mutta häntä suututti nyt hukkaan mennyt vaiva, harmitti se, että oli narrin lailla tehnyt takaperoista työtä, vaikka oli luullut kulkevansa etunenässä. Ja ne kärsimykset, jotka olivat häntä nyt kohdanneet, hän luuli saaneensa rangaistukseksi siitä pahasta, mitä oli tehnyt, vaikkakin ne saattoivat olla koetuksia.

Se tilinteko, jonka jokainen ihminen määrättynä ikäkautenaan suorittaa, on kuitenkin vain personallisuuden tilinpäätös, jossa tarkempi tarkastelu on osoittava, että se suhteellinen paha, jota on täytynyt toisille tehdä hyvää asiaa ajaessaan, oli välttämätön paha. Mutta toiselta puolen näyttää sisäinen, iäinen oikeus vaativan, että syyttömästikin aiheutetut kärsimykset ovat sovitettavat maailmanjärjestyksessä sen henkilön vastaavilla tuskilla, joka on aiheuttanut nämä kärsimykset. Jos joku tähän korkeampaan kirjanpitoon perehtynyt olento olisi läsnä sinä hetkenä, kun ihminen tekee tätä tiliä, niin hän murtaisi kaikki sinetit ja lausuisi tuolle katumuksen tuskan raatelemalle: "Älä ole lohduton! Katso, tässä tekemäsi hyvän palkka, ja tässä pahan! Nyt kuittaamme toisen erän toisella, ja sittenkin on oleva jotakin jäljellä sinun hyväksesi; sillä yksinomaan se, että olet jaksanut elämäsi elää, parhaan kykysi mukaan, on sankariteko; ja jokainen ihminen, joka täällä on päässyt luonnolliseen kuolemaan saakka, on sankari: jokainen kuollut ansaitsisi muistopatsaan, sillä niin vaikea ja tukala on elämä elää. Eikä kurjin ihminen ole vähimmän ihailtava, sillä hänen taakkansa oli raskaampi kuin toisten, hänen taistelunsa suurempi, hänen kärsimyksensä syvemmät; ja minkä vuoksi hän oli kurja, sitä ei yksikään kuolevainen tiedä, kukaan ei voi sitä selittää, ei tilastotietojen eikä kansantalouden avulla."

Gustaf Borg ei voinut täydellisesti suorittaa vielä elämänsä synteesiä, vaan oli kokonaan käännekohdassa, astumassa siihen valtakuntaan, jota Swedenborg sanoo Hävitykseksi. Ja pahinta oli se, että hän seisoi itseään vastaan, sillä hän, siveyslain kumoamisen vastustaja, oli syytteenalaisena siveysrikoksesta. Tämä ristiriitaisuus ei ollut helposti ratkaistavissa.

Laiturilta hän näki kotinsa savupiiput. Juuri nyt nousi kaksi sinistä savupatsasta ilmaan. Liesissä leimusi tuli, niissä paloi poroksi kaikki tyynni ja parhain: vaimo ja lapset.

YHDESTOISTA LUKU

Uusi toimittaja

Holger Borghan oli aikansa lapsi; ollen insinööri ja sähköopin tutkija, hän eli elämänsä yksinkertaisesti, mietiskelemättä, käytännöllisesti. Meni aikaisin naimisiin pienen teatterilaistytön kanssa, jonka hän harjoitti näyttelemään toverin osaa, sen ajan tavan mukaan. Hiukan vaikeatahan tämän oli tuota pikaa perehtyä insinööritieteeseen, mutta täytyi tyytyä muutamiin oppisanoihin koskettimista ja lyhytsuluista; hän oli olevinaan insinööri, ja kehitti itsensä tendenssivaimoksi, joka oli näyttävä maailmalle, että nainen oli kaikessa miehen vertainen. Tämän yhdenvertaisuuden tuli näyttäytyä myöskin seuraelämässä; mies ei saanut mennä yksin ravintolaan, vaan piti vaimon olla mukana; mutta aamupäivin kävi vaimo yksin kahvilassa, ja kun mies aluksi tahtoi todeta tämän matemaattisen vääryyden, sai hänet vaikenemaan kysymys siitä, oliko vaimo vapaa ihminen vaiko orjatar. Jotta perherauha ja rattoisuus olisi säilynyt, ei mies vastannut kysymykseen, mukautui, alistui, aluksi enemmän leikillään, mutta aina ottaen huomioon sen, että kaikki näyttäisi erinomaiselta. Hänellähän täytyi olla kaikkein uudenaikaisin vaimo, ja hän tahtoi noudattaa oppejaan. Siten sai hän vähitellen vaimostaan kotiopettajattaren, joka teki hänelle huomautuksia seurassa ja joka loppujen lopuksi tahtoi opettaa miehelleen kaiken, minkä tämä tiesi paremmin kuin vaimo. Mutta mies ei valittanut; eikä hän huomannut, miten ylenkatse kätkeytyi vaimon äidillisyyteen. Hän aavisti sen kuitenkin, nähdessään ystäviensä kohtelevan vaimoa kuin korkeampaa olentoa ikään, ja häntä itseään kuin raukkaa. Toiselta puolen tämä miellytti häntä. Se seikka, että oli kyennyt vainuamaan itselleen komeimman rouvan, ja tämän ollessa seuran keskipisteenä, oli hänen paikkansa näennäisesti ylempänä.

Avioliiton alkuaikoina elivät vastanaineet sangen ahtaissa oloissa; he elivät kuitenkin ulkoelämää, koska se kävi halvemmaksi, ja toisinaan vietettiin boheemielämää kotona. Sitten syntyi lapsi. Se alkoi tuntua. Miehen tulot, jotka ennen jaettiin kahdelle hengelle, olivat nyt jaettavat neljälle. Tämä oli kieltäytymistä, ja siitä ei pidetty, vaan lainattiin rahaa ja jatkettiin. Mutta kun lapsi täytti kolme vuotta, pantiin lapsenpiika pois, ja puolisot hoitivat itse lapsen. Vaimo, jolla ei ollut mitään muuta tekemistä, vaati kuitenkin miehen, joka työskenteli tehtaassa ja sanomalehdissä, ottamaan osaa lapsen hoitoon. Täytyi tietenkin olla tasa-arvoista. Mies, tuo pöllö, ei uskaltanut kieltäytyä, eikä yrittänytkään, siksi että tahtoi aateloida vaimon työn, mutta ei huomannut, minkälaista vääryyttä hän kannatti, ja kuinka hän valmisti omaa perikatoaan. Korvatakseen vahingon, hän teki kuten muutkin aviomiehet, haukkasi salaa aamiaisia ulkona; keksi kokouksia iltaisin, ja joutui viimein vakiintuneiden aviomiesten piiriin, jotka joivat punssinsa kuuden ja seitsemän välillä illalla, ennättääkseen kotia illalliselle. Jos hän sitten tuli kotia haisten punssille, niin rouva suuttui; ja lapselta puuttui silloin aina sukat. Silloin hän tavallisesti pelasti itsensä sillä, "että häntä oli kutsuttu", ja silloin olisi sukkakysymyksen pitänyt raueta, mutta niin ei käynyt, sitä jatkettiin.