Mies saapui aina kotia illalliselle ja oli ikävällä tuulella. Pöydän ääressä, jossa hän pureksi kuivaa ruokaa, muistellen ehkä oopperakellarin herkullista aamiaista, kirkastuivat hänen kasvonsa toisinaan heikosti, niille ilmestyi sisäisen hymyn viimeinen kajastus, jonka synnytti muisto jostakin lystikkäästä, pikku hävyttömästä jutusta. Silloin rouva synkistyi, ja ymmärsi, että mies oli huvitellut ilman häntä, ja häntä kiukutti se, että tällä saattoi olla hauskaa, kun hän ei ollut mukana. Ja niin täytyi miehen kertoa tuo lystikäs juttu. Se kuului vaimon avio-oikeuksiin.
Eräänä iltana puolisot istuivat kotona kuten tavallisesti. Rouva oli väsynyt lapsen kirkunasta, pesusta keittiössä, pöydän kattamisesta.
Pöydällä oli kovaa leipää, margariinia, ja avattu anjovislaatikko, jonka pohjaa tuskin peitti kolme kurjaa kalaa, joihin kukaan ei moneen päivään ollut tahtonut kajota, ja jotka senvuoksi olivat kuivuneet kuin kahvin selvikenahat. Väärän sveitsinjuuston kuori, ja muutamat raa'at silavaviipaleet, jotka olivat olevinaan savustettuja, muodostivat kolmiomittauksen asemat. Ikävyys, huolimattomuus, haluttomuus pilkistihe esiin kaikesta, ja tämä kaikki oli niin erilaista kuin entiset kuvittelut kodista ja kodikkaisuudesta. Ja tuo toinen toisensa heikkouksien äänetön vaaniskeleminen, tuo toinen toisensa keskeneräisten ajatusten vakoileminen. He olivat kuin kaksi vankia, jotka salassa vahtivat toisiaan.
Mies silmäili synkkänä ruokaa, ja katsellessaan anjovista, tunsi hän suussaan hirvittävän tinanmaun, ummehtuneen öljyn… Äkkiä hänen päähänsä pälkähti ajatus.
— Mitäs, jos lähtisimme ulos pitämään hauskaa! Emme ole pitkiin aikoihin olleet ulkona!
— Entäs Ragnar sitten? Lapsi?
— Se on totta se! Rouva tuumi:
— On hirvittävää joka tapauksessa, että lapsi hallitsee vanhempiaan!
Päinvastoinhan sen pitäisi olla!
— Niin pitäisi! Me, jotka olemme koko nuoruutemme ajan kieltäytyneet ja nyt alkaisimme nauttia elämästä, me olemme orjia.
— Eikä hän nyt nukkuessaan meitä tarvitse.