— Niin on, ja minä olin mukana, kun se suljettiin, puuttui tohtori Borg puheeseen. Ajatelkaahan meidän suuria miehiämme viime täysi-istunnossa! Tuo suurista suurin; sellainen loppu!
— Ja tuolla on Riddarholmankirkko; siellä on Kaarle kahdestoista ja kaikki muut!
— Tarkoitat Kustaa Aadolfia, vaikka et uskalla sanoa.
— Niin, Kustaa Aadolf; tiedättekö, että tuota pientä hautakuoria nimitetään Vasaborgilaiseksi, ja siellä lepää hänen ja Margaretha Cabeljoun poika?
— Aivan niin, ja se on sangen mautonta; mutta oletteko nähneet ukko Cabeljoun hautakiveä kirkossa? Minä en ole nähnyt sitä, mutta se mainitaan eräässä kirkkoa koskevassa kuvauksessa. Niin vaalitaan meidän suuria muistojamme! He voisivat varsin kernaasti loihtia pois nuo Cabeljout!
— Luin tässä äskettäin, minkälainen penkominen pantiin toimeen Saint-Denis'ssä 1793, jolloin kaikki kuninkaiden haudat avattiin ja tyhjennettiin, selitti tohtori. Siellä saattoi tehdä joukon mieltäkiinnittäviä fysioloogisia kokeita. Ludvig viidestoista oli esimerkiksi vain kuin jonkinlaista mustaa mädäntynyttä haisevaa tervalaitetta…
— Kuulkaahan, kun me nyt tässä alamme käydä kirkkohartaiksi, niin ettekö tahdo tulla katsomaan minun kirkkoani, sanoi arkkitehti Borg; en ole tosin rakentanut sitä, mutta olen pannut sen entiseen kuntoon; avaimet ovat taskussani, ja Isak saa soittaa urkuja, jos häntä haluttaa.
Se miellytti tohtoria, ja nyt käännyttiin samaa tietä takaisin katsomaan Kurtin kirkkoa, kuten sitä nimitettiin.
Kun nuo neljä olivat astuneet puolipimeään temppeliin, jonka holveja ulkona palavat kaasulyhdyt ainoastaan heikosti valaisivat, vaikutti rakennuksen suuruus ja holvien kauniit viivat vasten heidän tahtoaan valtavasti heihin; he paljastivat päänsä ja kulkivat äänettömästi alttaria kohti.
— Siitä on kaksikymmentä vuotta kuin olen ollut täällä, alkoi tohtori; ja minusta tuntuu täällä oudolta. Missä on alttaritaulu?