Käräjähaasteessaan hän esitti kaksikymmentä syytöskohtaa, joista useimmat olivat vääriä, tai joihin oli helppo vastata. Mies oli ollut törkeä (vaimon valehdellessa vasten hänen kasvojaan); mies oli laiminlyönyt häntä avioliitossa (senvuoksi, että hän oli kieltänyt mieheltä suosionsa tai tahtonut myödä sitä); mies oli ollut ahne häntä kohtaan (siksi, että vaimo ansaitsi itse käännöstyöllä ja pani rahat pankkiin tai tuhlasi ne juhlimisiin); ja niin edespäin.
Hänen "ritarillisuutensa" ei sallinut hänen käräjillä paljastaa vaimoaan, ei edes tyttären parittajanakaan. Senvuoksi hän antoi valtakirjan asianajajalle, jonka tuli kaikkiin kysymyksiin oliko hänellä mitään muistuttamista, vastata ainoastaan: "ei mitään".
Hän ei tahtonut taistella lapsista, sillä he tarvitsivat paremmin äitiään kuin häntä.
Jos hän olisi saattanut ruveta puolustamaan itseään tekemällä vastasyytteitä, niin olisi hän mahdollisesti voittanut sekä lapset että omaisuuden. Nyt hän tuli menettämään kaikki; sen hän tiesi, sillä tuomari oli naisasian harrastaja.
Kuitenkin, nyt hallitsi Brita rouva Storössä. Lastenhoitajatar oli tietysti eroitettu ja alaikäiset olivat ymmällään. Jätettyinä omiin ja vieraan neidin hoteisiin he kulkivat paikasta toiseen suruissaan ja kyselivät isää. Armeliaat vastasivat, että tämä oli matkoilla, säälimättömät, että hänet oli ajettu tiehensä. Itse asiassa oli isän elämä alituista muuttoa. Kaupungista hän oli lähtenyt takaisin Storöhön ja vuokrannut asunnon lautamieheltä. Sieltä hän teki retkeilyjä saarelle; nousi vuorille ja kiipesi korkeihin puihin nähdäkseen edes katonharjat, joiden alla hänen lapsensa elivät.
Nyt olivat Ester ja Max asettuneet mielensä mukaan asumaan eivätkä salanneet lainkaan suhdettaan. Niin, vieläpä he panivat toimeen päälle päätteeksi pieniä perhekohtauksia, jotka muistuttivat avioliiton kaikkein rumimpia. Äiti piti heitä silmällä, mutta pysyi kauan vaiti. Vihdoin eräänä iltapäivänä hän meni nuorten luo ja kysyi peittelemättä kreiviltä:
— No, Max, milloin aiot mennä naimisiin?
Hämmästyksen synnyttämän äänettömyyden jälkeen Ester vastasi:
— Mekö naimisiin? Emme koskaan?
— Eikö Max ole antanut aviolupausta?