— Ei, päinvastoin, vastasi Ester; me olemme luvanneet toisillemme, että emme mene milloinkaan naimisiin. Emmekö ole nähneet täällä ja muualla kylliksi kurjuutta, mikä on ollut omiaan säikyttämään meidät vannomasta Jumalan edessä rakastavamme koko elinajan toisiamme? Ken mahtaa tunteilleen ja mielelleen mitään? Ken uskaltaa keväällä luvata, ettei syksy tule?
— Vai niin, kreivi Max on sellainen sulhasmies, jonka kanssa täytyy pitää peliä keittiökamarissa? Minun nuoruudessani sanottiin sellaisia leipävieraiksi.
Kreivi nousi ja huomasi silmänräpäyksessä, miten väärä hänen asemansa oli, niin että hän kävi sanattomaksi. Mutta tyttö puuttui jälleen puheeseen.
— Milloin olet saanut nämä mielipiteet, äiti? Sinä, joka…
— Nyt, vastasi äiti. Nyt, kun olen teissä tutkinut vapaata suhdetta; ja kuunnellessani teidän myrskyjänne ja riitaanne, olen huomannut, että vapaa on yhtä hullua kuin sidottukin. Niinpä on lain syyttäminen roskapuhetta ja minä tiesin sen melkein edeltäkäsin, kun olen nähnyt rakastajattarien ja heidän rakastajiensa olevan yhtä onnettomia kuin naineetkin ihmiset ovat, ja, huomatkaa se, heidän on ollut yhtä vaikeata erota, vaikkakin ovat olleet vapaita. Syy ei ole avioliiton, vaan on se itse asian luonnossa; rakkaus on taistelua veriin, henkiin saakka, ja vastakkaisista voimista on syntyvä uusi voimakas elämä, jolla on oikeutensa elämään, ja näitä oikeuksia valvoo valtio ja kirkko toistaiseksi, jotka ovat kaikkien lastensa holhoojia. Nyt annatte kuuluttaa itsenne; ruuan ja asunnon saatte minulta, mutta ette penniäkään rahaa.
— Mutta vala, väärä vala.
— Sen ottaa valtio niskoilleen; on sitäpaitsi olemassa avioero, joka vapauttaa ihmisen valasta.
Keskustelu loppui siihen. Erottiin ja tavattiin jälleen vasta illallispöydässä.
Nuoret istuivat Esterin huoneessa ja olivat vakavia.
— Meidän täytyy mennä vihille, sanoi kreivi, sillä muutoin on maineeni mennyt, enkä minä voi kunnioittaa itseäni.