Sitten rupesivat he jälleen. Kreivi aloitti:

— Niin, nyt sinä et kuule rukoustani, enkä minä saa suuttua siitä; mutta ellen minä tottele sinun käskyäsi, niin katsot sinä oikeudeksi suuttua, niin… Ajattelehan, että järkevät ihmiset raastavat toisiaan kuin kissat! Kiima ja viha! Kas siinä rakkaus, korkein, jollainen sen tulisi olla, ja joka kuitenkin kuuluu alhaisimpiin ilmakehiin. Sinä, joka olet lääkäri, sano mitä rakkaus on sen todellisimmassa ilmenemismuodossa?

— Eriymä!

— Hyvä! Ja sellainen on riistävä parhaan aikamme ja parhaat ajatuksemme! Tiedätkö, Ester, idealisti en ole milloinkaan ollut, mutta kyllä todellisuus on ajatustemme irvikuva asioista. Kaikki on halvennettua ja vääristettyä; on hetkiä, jolloin minusta tuntuvat tosilta vanhan tarinan sanat: Kirottu olkoon maa sinun tähtesi! On hetkiä, jolloin uskon, että tuo hullu Stagnelius oli oikeassa valittaessaan sitä, että meidän ihmissielumme ovat saaneet ryömiä eläinten ruumiisiin. Mehän käyttäydymme kuin eläimet, me suutelemme samalla suulla, jolla nautimme ruokamme, ja me rakastamme ulostuselimillämme! Onko sitten ylvästä olla ihminen? Ei, nöyryyttävää se on, ja meidän tulisi alati hävetä. Darwinistit ovat kyllä oikeassa siinä, että ihmisenruumis on kehittynyt eläimenruumiista, mutta he unohtavat, että sielun olemassaolo on itsenäinen, joka on ylhäältä polveutunut, ja jonka muistot ovat tähdistä, ja että tämä liha on vain pusertava kotelo. Egyptiläisten sielujenvaellusoppi on kyllä oikea, mutta minä luulen, että suoritamme jo tätä vaellusta tässä apinamaisessa majassamme. Tiedätkö, katselin kerran uimakoulussa valkeanpunakellertäviä ihmisruumiita, ja minua hämmästytti niiden ja — ei apinain, vaan porsaiden yhdennäköisyys, jotka myöskin ovat ruusunpunaisia ja karvattomia. Tiedätkö, että on hetkiä, jolloin totta tosiaan en ole mahtua nahkoihini, jolloin tahtoisin ryömiä kuorestani, ja lentää tieheni. Alan uskoa kaikkiin vanhoihin satuihin; uskon syntiinlankeemukseen, sillä sen jälkeen kuin me lankesimme, sinä ja minä, olemme vain halveksineet toisiamme. Ensi aikoina, jolloin rakastin sinua, en nähnyt ruumistasi; näin vain sielusi, ja se oli kaunis ja hyvä. Sitten tulivat perkele ja eläin. Eräänä päivänä näin eläimen sinussa, silmissäsi. Se muuttui yhdellä erää kuin kuolleeksi maalatuksi porsliiniksi, tai muistutti se silmälasikauppiaan kyltin emaljisilmää. Silloin aloin pelätä. — Ja kuitenkin, meidän täytyy antaa kuuluttaa itsemme! täytyy vaipua keittiön ja lastenkamarin liejuun; sinun ja minun kuten kaikkien muidenkin. — Pyhä aviosääty, missä rakkaudella ei ole mitään sijaa, missä haukkuminen aina seurannee vastaanottamisen ihanaa silmänräpäystä, missä kaikki paheet kukoistavat, ja hyve, jos se ilmenisi hyvänä makuna, hyve on vika, joka voi aiheuttaa avioeron. Minulla on naimisissa oleva ystävä, jota syytettiin kylmyydestä vaimoa kohtaan. Tuomarille hän vastasi seuraavaan siistiin tapaan. Vaimoni syyttää minua kylmyydestä. Meillä on ainoastaan yksi lapsi oltuamme vuoden avioliitossa; mutta jos olisimme olleet naimisissa Konstantinopolissa, olisi minulla nyt voinut olla kaksi sataa lasta; ja kuitenkin valittaa vaimoni! Kaksisataa! Mutta sinä tiedät, ihmiset eivät pidä siitä, että puolustaa itseään…

Nyt soitettiin illalliselle, ja heidän täytyi lähteä alas. Mieliala pöydässä oli kylmä, jäykkä. Pienokaiset olivat myöskin aterialla. Epähuomiossa oli poika saanut isän lautasliinarenkaan. Hän istui leikkien sillä ja luki nimikirjaimet; hänen huulensa liikahtivat, mutta ei kuulunut ääntäkään. Brita rouva kuitenkin kuuli, hän, ja ymmärsi; ja hän tempasi renkaan lapselta.

Poika punehtui, painoi katseensa maahan, ja virkkoi hetken kuluttua:

— Voiko toinen ihminen kieltää toista ajattelemasta?

Vastausta ei kuulunut; sillä tuossa lausumatavassa "toinen ihminen ja toinen" oli sellainen personallinen itsetunto, joka osoitti lapsen olevan samalla tasolla kuin äiti; ja se koski myös häneen, mutta enin senvuoksi, että hän kuuli isän äänen puhuvan lapsen suusta. Mies, jonka hän luuli kokonaan hävittäneensä, ilmestyi jälleen ja istui pöydän ääressä, puhuen, soimaten. Kostaisiko hän lasten kautta, oleskelisiko hänen sielunsa vielä tässä talossa, joka oli häneltä suljettu? Tällä hetkellä hänessä syttyi ääretön viha lasta kohtaan, ja kun poika ajattelematta tai tietämättään tahtoen, otti takaisin lautasliinarenkaan, nousi äiti raivoissaan ja veti lasta korvasta. Levollisesti, kylmästi, hillitysti ja täysikasvuisen henkilön vakaumuksella poika lausui nämä sanat, joita hän ei ollut harkinnut:

— Älä koske minuun, äiti, sillä silloin sinä kuolet!

Mitä hän tarkoitti? Tarkoittiko hän jotakin? Ken tietää? Kaikki lapset ovat ihmelapsia siinä suhteessa, että heidän havainnollinen järkensä näyttää piilevän valmiina heidän pienessä kehkeymättömässä ruumiissaan. Mutta lapsen ruumiskin tuntuu olevan valmis; se esiintyy vain pienennetyssä muodossa, ja usein saa sen käsityksen, että lasta katsellessa näkee pienoisihmisen. Ne naivit purkaukset, joita kuulee lapsen suusta, eivät ole naivia, ne ovat yhtä syvämielisiä kuin vanhemmankin ihmisen. Luimmehan juuri äskettäin erään suuren valtiomiehen muistelmista, kuinka hän muisteli poikavuosinaan olleensa aivan yhtä viisas kuin vanhanakin. Jos asian laita on niin, mitä hyötyä sitten on kasvatuksesta? Sillä vain ehkäistään!