Mutta kun poika oli puhunut, piti hänen vastaukseksi päästä pimeään huoneeseen senvuoksi, että oli puhunut pöydässä. Äiti oli tarttunut hänen käsivarteensa, yleinen mieliala oli masennuksissa, ja kreivi Max valmistautui menemään väliin, kun kaikki yhdellä kertaa heristivät korviaan.
Ulkoa puutarhasta kuului karjuva ääni, ehkä mylvivän kotieläimen…
— Eihän karja käy talvella ulkona? katkaisi kreivi kammottavan äänettömyyden.
Kukaan ei vastannut, mutta äiti seisoi kalpeana, pysähtyen liikkeessään, ja pojan kasvoille levisi sisäisen valon kajastus ja rauha kuin kuolevan kasvoille. Äiti ja hän olivat yksin ymmärtäneet tämän äänen. Se oli isä! Mies, joka ei voi vuodattaa kyyneliä, karjuu tuskasta. Hän oli siis pimeänä talvi-iltana kulkenut talon ulkopuolella nähdäkseen lapset edes vilaukselta!
Brita rouva tapasi kädellään rintaansa, poistuen huoneesta sanaakaan sanomatta.
Kun nuoret sitten kysyivät häntä, vastasi palvelijat, että rouva oli mennyt levolle ja oli sairas.
* * * * *
Seuraavana aamuna rouva makasi vielä sairaana; mutta hän ei ottanut vastaan lääkäriä eikä tahtonut nähdä ketään. Hän kirjoitti määräyksensä paperilapuille. Nuori pari sai seuraavan määräyksen: "Matkustakaa heti kaupunkiin ja ottakaa kuulutus."
Ja he matkustivat.
Kun he työllä ja tuskalla olivat saaneet todistukset kuntoon piirivirkamiehien luona, kuten luulivat, läksivät he pastorinkansliaan "ottamaan" kuulutusta.