— Niin, jos olisin teosoofi, niin arvelisin, että hän kuoli isäsi surusta. Tämän sielu, joka oli kasvanut kiinni puolisonsa sieluun, temmattiin pois, eikä hiljaiseen irtautumiseen ollut kylliksi aikaa; senvuoksi särkyi äitisi sydän. Eroaminen ei ole niin helppoa kuin luullaan, eikä se ole vaaratontakaan. Kun vaimo on miehelleen uskoton, niin, vaikkakaan tämä ei tiedä siitä mitään, tuntee hän sen telepaattisesti, ja hänet valtaa itsemurhahalu. Omituista on, että petetyn miehen murhahalu useimmiten etsii purkautumistaan hirttäytymisessä. Se, että hän tahtoo kuolla, riippunee siitä, että hänen sielunsa joutuu naisen kautta luvattomaan yhteyteen toisen miehen alempien ilmapiirien kanssa; ja sielun itsesäilytysvaisto on niin voimakas, että hän mieluummin kuolee kuin käy saastaiseksi. Jospa miehet tietäisivät, kuinka vaarallista on kajota toisten vaimoihin, hengenvaarallista; ja jospa he tietäisivät, kuinka vähän iloa heillä on toisen miehen naisen omistamisesta! He hakevat häntä, mutta löytävät miehen, sillä hän on sisäpuolella ja taistelee vastaan. Eräs nuori miljoonamies matkusti äskettäin erään toisen miehen vaimon kanssa. He matkustivat hyvin kauaksi, Itämaille saakka. Saatuaan nyt toisensa, he eivät voineet saada toisiaan. Senvuoksi mies ampui ensin naisen ja sitten itsensä.
— Eivät voineet?
— Eivät! Niin hän kirjoitti viimeisessä kirjeessään — miehelle, joka oli ollut hänen ystävänsä, ja nyt kuolinhetkellä tuli siksi jälleen! — Toinen tapaus! Muuan mies hylkäsi vaimonsa siksi, että tämä oli mahdoton. Vuoden päästä hän meni naimisiin erään nuoren tytön kanssa. Astuessaan morsiuskammioon, hän näki ensimmäisen vaimonsa morsiusvuoteessa. Tämä se ei tietysti ollut, mutta yhdennäköisyys oli niin erehdyttävä, että hän kauhistui ja pakeni tuota kummittelua. Siinä sinulle sen arvoituksellisen asian ratkaisu, minkä tunnet. Parin vuoden perästä hän meni uusiin naimisiin, sai lapsia, ja elää vieläkin.
— Nepä vasta kamalia kertomuksia!
— Arkielämästä. Pidä nyt silmällä isääsi hänen jälleen palatessa kotia, sillä hän palaa, mutta ei ennen kuin äiti on mullassa. Hän on silloin terve. Hän ei kaipaa vaimoaan, päinvastoin; hän ei sure, päinvastoin; mutta hänessä on kalman väri, ja hän kärsii etenkin kylmästä; häntä paleltaa niin hirvittävästi, ja hän itkee myöskin, mutta ei kaipaa silti. Samalla hän laihtuu, ja hänen ruumiillinen riutumisensa kasvaa suhdattomasti. Se on irtautumista puolisosta. Sitä kestää tavallisesti vuoden päivät.
— Mistä olet tuon lukenut?
— En ole lukenut, olen tehnyt havaintoja, arki-ihmisistä. — Ja kun miehessä syttyy rakkaus, suuri rakkaus naiseen, niin olet kai huomannut hänessä tapahtuvan muodonmuutoksen. Ensinnäkin hän laihtuu: mutta kauniilla tavalla. Kaikki kudokset käyvät hienommiksi kihloissa ollessa; hän muuttaa, asiaa ajattelematta, ruokajärjestystään. Nauttii hedelmiä, maitoa ja viiniä; ei siedä mitään raakaa eikä pahalle haisevaa. Ruumis se on, joka valmistautuu uudesti syntymään, ottamaan vastaan naisen sielun emanatsiooneja; hän pitää vaarin teoistaan ja ajatuksistaan, sillä hän tietää kaiken riippuvan nyt hänestä. Hän ei tahdo saastuttaa naista etäältä, ja hän tietää tämän kärsivän hänen ajatellessaan pahaa. Oletko nähnyt, kuinka hänen ulkonainen olemuksensa henkevöityy, kuinka hän sädehtii, säteilee fosforivaloa, kuinka yksinkertainen käy teräväksi, tuhma henkeväksi, ruma kauniiksi? Se on sielujen hääjuhlaa!
— Sitä en ymmärrä! keskeytti Ester.
— Et, tiedän sen, vastasi Max, ja siksi on suhteemme lopussa!
— Lopussa?