Kreivi oli miltei huudahtamaisillaan, mutta kääntyi sensijaan Esterin puoleen ja lausui hänelle jotakin katseellaan.
— Tuntematon poistui kokoelmiin.
— Oliko se hän?
— Niin luulen!
— Näitkö hänen kasvojensa ilmettä? Hän katsoi halveksien itseään, ja hänen, kasvonsa lausuivat: Tuo on jo voitettua!
— Mitä se merkitsee?
— Hänhän oli aina itseään ylempänä, ja mitä suurimpaan oman arvon tuntoon hänessä yhtyi mitä rehellisin itsensä halveksiminen. Ehkä hänen henkensä on joutunut uusille radoille ja katselee nyt halveksien vanhaa reinkarnatsiooniansa.
— Luuletko, että se oli hän? Hänhän on Parisissa!
— En usko kummittelijoihin rahvaan tavoin; mutta se saattoi olla meidän synnyttämämme kuvainen taideteoksesta. Me, sinä ja minä, "näemme" silloin tällöin toisemme, ja sehän on vain kuvastusta sekä jotakin lisäksi, jota en vielä tunne. Teosoofit ovat todenneet tuon huomion, mutta eivät voi selittää sitä; sanovat sitä kuitenkin "ajatuksen puolittaisen aineen satunnaisiksi aineellistumisiksi".
— Mutta hänen askeleensa olivat niin raskaat? — Niin, hän astunee niin raskaasti, ikäänkuin pysytelläkseen maassa, jotta ei nousisi ylös. — Tiedätkö, mitä levitatsiooni on?