— Tiedän! — Mutta etkö tahdo katsella taideteoksia?
— Silmäni ovat sokeat, en näe ulkonaisia esineitä; tahdon vain kulkea sinun rinnallasi, sillä silloin syttyy sisäinen valo minussa — voitko selittää sitä? Vaikka minusta usein tuntuu sinua ajatellessani kuin olisit pimeyden lapsi. Silloin vihaan sinua kuin pahaa; mutta silloin pimenee kohta. Mitä se on? — No, uskotko nyt, kun sovinnon aika on koittanut, että mies ja nainenkin sopivat, ja että sukupuolitaistelu taukoaa?
— En, vastasi Ester, sitä en usko, sillä jolleivät erilaisuudet eroittaisi heitä, kävisi koko maailma perversiksi. Tiedäthän, että kaikki naisten ystävät ovat omituisia. Heillä on naisten sielu, ja senvuoksi he kunnioittavat itseään naisessa. Nuorukaiset, joiden sukupuolielämä ei ole joutunut vielä käännekohtaan, jumaloivat naista. Mutta oletko huomannut, että meikäläiset herrat ovat lakanneet puhumasta suhteistaan…
— En kuullut mitä sanoit.
— Et, sinulla on erikoinen kyky olla ottamatta vastaan toisten vaikutuksia.
— Silloin kun ne alentavat! — Nyt sinä pimenet jälleen.
He kulkivat, mutta pysyttelihevät kaukana toisistaan, ja näytti siltä kuin Max olisi tahtonut juosta piiloon ensimmäiseen porttikäytävään.
— Erotkaamme hetkeksi, sanoi Ester, niin kohtaamme toisemme tunnin kuluttua täältä lähtiessämme.
— Kiitos siitä, että olit ymmärtäväinen! vastasi Max; mutta me eroamme ystävinä, muutoin olemme heti toistemme kintereillä.
— Ystävinä!