— Mutta sinähän olit julistamassa Dovren-ukkoa pyhimykseksi?
— Tiedäthän, kuinka se käy: ei saa rauhaa, ennenkuin on viskannut luupalan joukolle. Samoin minusta tuli Wagnerilainenkin, vaikka hän mielestäni on kirjoittanut vain epämusikaalista ja rumaa musiikkia; "kirjoittanut" on oikea sana, sillä sitä musiikkia ei ole kuultu eikä sävelletty; se on kirjoitettua. Mutta me elämme perversissä ajassa, ja demokraattisessa. Tuumiskelen myös toisinaan eikö tämä demokratiakin, jonka hyväksi olemme raastaneet, ole hassua, siinä kun oppimaton jakaa opetusta, neuvoton antaa neuvoja, heikko ohjaa, sorretut sortavat ja joukkio tekee kaiken. Kuitenkin valtiossa sellaisessa kuin meidän, jossa toinen puoli kansakuntaa kirjoittaa muistiin, mitä toinen tekee, jossa valtiokalenteri on suuri kuin kirkkoraamattu, jossa virkamiesten palkat muodostavat kokonaisen kansallisomaisuuden, jossa virat ovat muuttuneet feodaalisiksi, ja virkamiehet vasalleiksi, siellä tarvitaan ehkä alituista kansankiihoitusta vastapainoksi. Mutta kummallisinta nyt on se, että rahvas on kuningasmielistä, akatemiaa suosivaa, aristokraattista, keikaroivaa, Kaarle-kahdestoistalaista, Skansen-isänmaallista, jotavastoin hovi on demokraattinen, kansankiihkoinen, rahvaanomainen. Rahvas on sitoutunut maksamaan puoli miljardia pretoriaanikaartille kahdessatoista vuodessa, mutta kun huomaavat olevansa maksukyvyttömiä, niin pakenevat — Amerikaan. Mutta valtion velkaantuminen ei ilmene vain hypoteekkilainoissa ja pitäjien rappiotilassa, se ilmenee pankkien vekseleissä. Kaikki kauppa käy velaksi ja vekseleissä; se on etumaksun ottoa; ja etumaksu on tekemätöntä työtä. Koko kansakunta elää kuuden kuukauden etumaksun otolla; vuokra maksetaan vekselillä, verot vekselillä, taloustarpeet vekselillä. Mutta vekseliä ei lunasteta kuuden kuukauden kuluttua, vaan uudistetaan se ja maksetaan korko uudella vekselillä. Eletään siis — tekemättömällä työllä. Ja koko kansallisomaisuuden arvioimistapa on väärä. Mehuttomaksi imetty maa ei ole minkään arvoinen: rappeutuneiden linnojen kunnossapito vain maksaa: ruostuneita rautatienkiskoja ja käytettyjä vetureita voidaan myödä vain rautaromuna, mutta ovat ne merkityt varojen joukkoon valtion pääkirjaan; vesiputoukset eivät ole minkään arvoisia, ennenkuin niiden varrelle on rakennettu tehdas, tehdas ei ole minkään arvoinen ennenkuin siinä on työväkeä, ja työntekijä ei ole minkään arvoinen, ellei hän ole taitava: mutta tehtaan tuotteilla ei ole myöskään mitään arvoa, ennenkuin ovat saavuttaneet menekin. Norrlannin rauta pelastaisi meidät, mutta estäjät estävät sen. Mihin joudumme? — — — Kehitys kulkee kulkuaan tehden hyppäyksiä, ja valmistaen yllätyksiä. Voihan jonakin kauniina päivänä sattua, että Norrlannin kultahuhut osoittautuvat tosiksi. Ajattelehan silloin Ruotsia kaiken maailman kansojen kokoontumispaikkana. Väkiluku kasvaa, Norrlantiin ilmestyy kaupunki kaupungin viereen; maa jätetään oman onnensa nojaan ja alkuasukkaat ryyppäävät itsensä kuoliaaksi kuin punaihoiset. Yhdessä miespolvessa joutuu vanha Ruotsi uuden yleismaailmallisen rodun haltuun, ja valtiopäivillä istuu kirjavaa väkeä…
— Luuletko niin?
— En, enpä tietenkään, mutta kaikki on mahdollista. Voihan käydä toisinkin… mutta tätä menoa ei voi kauan jatkua! Ja sinun velvollisuutesi on lausua se julki, kirjoittaa, huutaa, päivät pääksytysten. Kuuroillekin korville.
Hän läksi paviljongista ja häipyi väen vilinään, niissä muukalaisten oudot kasvot ilahuttivat häntä kuten kaukaiset vieraat ilahuttavat korven erakkoa, ja missä vieraiden maiden elävien kielten kaiku johti hänen mieleensä, että hänen oma kielensä kuului kuolleiden kielien joukkoon, koskapa kukaan ei ymmärtänyt sitä hänen maansa rajojen ulkopuolella.
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Uudenvuodenyö
Vuosia oli vierinyt; vuosisata oli todellakin lopussa; puuttui vain muutamia tunteja. Borgin suvun piti kokoontua Götalaisissa huoneissa, ja lähteä sydänyön tienoissa Skansenille. Elämä kuluu nopeasti, eikä tämä huoneusto ollut enää muodissa, vaan oli johto kirjallisen "Rydbergin" käsissä; ja kun joku puhui Punaisesta Huoneesta, kaikui se kuin menneisyydeltä, sitä sekoitettiin Vihreään Ruutuun tai johonkin muuhun sentapaiseen…
Oltiin koolla, ja vanha toimittaja Borg, nykyään yli kuudenkymmenen, oli mukana. Päivän kunniaksi oli saatu aikaan näennäinen sovinto. Ester, joka lopetteli juuri tutkintojaan, oli seuran ainoa nainen; kaikki muut olivat joutuneet syrjään ja siirretyt takaisin koteihin, sittenkuin toverielämä kapakoissa oli osoittautunut kestämättömäksi. — "He liikkuivat toistensa vaimojen kanssa, niin ettei tiennyt, kenen kanssa he olivat naimisissa." Tuhkatiheään he erosivat ja menivät naimisiin, niin että lopuksi keksittiin se, että naiset pitivät tyttönimensä. Elämäkerran kirjoittajat lakkasivat mainitsemasta, kenen kanssa suuruus oli naimisissa, ja aateliskalenteri keksi eufemismin eronneille, jotka olivat menneet uudelleen naimisiin: "Toisissa naimisissa." Viimein ehdotettiin myöhemmin eräässä naapurimaassa, että tyttöjäkin sanottaisiin rouviksi, he kun enimmäkseen eivät olleet enää tyttöjä, vaan kävelyttivät lapsiaan.
Kuitenkin, Götalaisten huoneiden pöydällä oli lista, johon kerättiin allekirjoituksia. Kaikki olivat piirtäneet nimensä paitsi tohtori Borg, joka kuitenkin oli sepittänyt adressin Zolalle, lausuen siinä ihailun, jonka tämän rohkeus Dreyfus-jutussa oli synnyttänyt, ja toivomuksen, että uusi vuosisata näkisi hänen suojattinsa täydellisesti hyvitettynä. "Oikeutta, mutta ei armoa!"