— No tohtori, sanoi Isak Levi, etkö sinä pistä siihen nimeäsi?
Ehkäpä luulet häntä syylliseksi?
Kysymys oli vielä niin polttava, ettei mainittu kernaasti Dreyfusin nimeä, nimeä, joka oli viime vuosina jakanut ihmiskunnan kahteen osaan.
Tohtori tarttui kynään ja allekirjoitti oman adressinsa muutamin ripein vedoin.
Kunpa nyt en olisi menettänyt kunniaani ja mainettani, hän sanoi.
— Kas niin vain! huudettiin kuorossa.
— Niin, pojat, puuttui tohtori puheeseen, minun on täytynyt muuttaa mieltä neljä kertaa jutun kestäessä, enkä tiedä vielä onko minusta tullut Dreyfuslainen samoin kuin Wagnerilainen.
Kaikki loivat alas silmänsä, toiset salatakseen, toiset osoittaakseen mieltään, ja tohtori huomasi syntyneen äänettömyyden syytteeksi, johon hänen täytyi vastata. —
— Nähkäähän, ensinnäkin on melkein mahdoton päästä totuuden perille vakoilujutussa, kaikki osalliset kun ovat olleet vakoojia ja tekemisissä valheen, petoksen ja väärien paperien kanssa. Toiseksi on ihan luonnotonta, että kolmen vuoden kuluttua tarkastetaan oikeudenkäyntiä, ihmisen muisti kun on niin puutteellinen, näkökohdat kun ovat muuttuneet vuosien kuluessa, uudet harrastukset herättäneet uusia intohimoja; kun todistajat ovat hävinneet, paperit hävitetyt tai joutuneet hukkaan…
— Niin, mutta asiaa käsitteli salainen tuomioistuin, väitti iäkäs
Gustaf Borg vastaan.
— Niinpä kyllä, miksikäs ei? Meidän vapaamielinen valamiehistömme on myös salainen…