— On olemassa sana, joka on joutunut käytännöstä sivistyneiden keskuudessa, ja jota hävetään mainita; se sana on "synti". Filosofoimalla on poistettu syyllisyyskäsite, mutta syyllisyydentunto on jäljellä. Olen saanut syntymässä pahan omantunnon, ja pelkäsin lapsena aina joutuvani kiinni. Sitä ei voi selittää muun kuin jonkin edellisen tuntemattoman avulla.
— Ne ovat sairaloisia tunteita, ja sellaisia tapauksia meillä on monta täällä sisällä, selitti Ester. Meillä on esimerkiksi muuan, joka luulee kirjoittaneensa bordereaun.
— Niin, mistä tiedät, vaikka olisikin?
— Kuulehan! Nyt en enää voi seurata sinua.
— Tiedän sen, enkä pyydäkään sitä sinulta. Olet alati samassa äänilajissa kuin minä, mutta vähintäin yhtä oktaavia alempana. — Tyhjästä ei tule mitään, ja kaikella on riittävä syynsä; siis, jos hän luulee itseään syylliseksi, niin on siihen olemassa loogillinen syy. Kuvitteluilla on korkeampi todellisuus, jonka yhteyttä todellisuuden kanssa en ymmärrä, mutta en uskalla kieltää sitä. Todellisuushan ei voi tunkeutua sisinpääni ja saada jälleen ilmenemismuotoa, ellei sitä ole ollut olemassa mielikuvana tai kuvitteluna. Todellisuuden me tunnemme vain sellaisena, miksi olemme kuvitelleet sen; senvuoksi vaihtelevat esityksemme käsittämästämme todellisuudesta niin suunnattomasti. Sitäpaitsi ei sielulla voi olla olemassaoloa, ellei se ole yhteydessä toisten sielujen kanssa. Nyt minulla on syytä olettaa, että kaikki sielut ovat keskenään yhteydessä; ja on olemassa ihmisiä, joilla on niin herkkä vastaanottokoneisto, että tuntevat koko ihmiskunnan tunteet ja siis kärsivät sen kärsimykset. Mutta on sellaisiakin, jotka välimatkan päästä voivat vaikuttaa toisiin, vieläpä tuntemattomiinkin; tiedäthän sen.
— Sitä en kiellä!
— No niin, mistä sitten tiedät, ettei…
Kreivi Maxille oli tullut tavaksi, ettei lausunut lauseita loppuun, hän kun tiesi Esterin täydentävän ne tai kuulevan hänen ajatuksensa, ja hän katkaisi puheensa aina, kun äänetön ajatus tulkitsi paremmin tuon keskeneräisen kuin arkipäiväistyttävä sana olisi sen tehnyt.
— Uskalsin mainita sanan synti; uskon, että kaikki sairaudet ovat synnin seurauksia. Ruumiilliset sairaudethan parannetaan myös rinnan henkisten kanssa. Ensin täytyy alistua tekemään nöyryyttävät tunnustukset lääkärille (synnintunnustus). Sitten hän tuomitsee katumuksentekoon; katkeria yrttejä, paastoamista, ankaraa vaarinottoa, kieltäymyksiä; ja usein määrätään hylkäämään tapoja, paheita, välttämään mielenliikutuksia, ajattelemaan valoisampia asioita. Kun sitten on elpynyt, täytyy mennä papin (lääkärin) luo kiittämään ja uhraamaan. Ja sitten saa neuvon: Varokaa nyt taudin uudistumista; toisin sanoen: Mene, äläkä enää syntiä tee! — Eikö niin? — Mutta kuinka te kohtelette mielisairaitanne, sielultaan sairaita, jotka tarvitsevat sielunhoitoa? Te annatte heidän ruumiilleen kylmää vettä ja morfiinia! — Muistatko, kuinka Hanne Joel merkillisessä teoksessaan "Hinsides" kuvaa elpymistään? Häväistyään kauan lääkäreitä ja ympäristöään, hän joutui vihdoin eräänä jouluiltana käännekohtaan. Hän puhkesi itkuun ja huudahti: Olen ollut tuhma ja ylpeä! Ja niin hän parani. Rouva Schram oli jäykempi, mutta nöyrtyi lopulta, ja erään sairaanhoitajattaren ystävällisyys paransi hänet. Toisinaan voi niin vähäinen auttaa — hyvä sana! jota niin harvoin kuulee! — Tämä linna ei ole mikään sairashuone, Inferno se varmaan on tai rangaistuslaitos, ja rangaistuksen pahin puoli kyllä on se, että lääkäri ei "ymmärrä" sairasta; helvettiähän on, ellei saa osakseen ymmärtämystä tai joutuu väärinkäsityksen alaiseksi.
— Onhan meillä myös pappi, eli sielunpaimen.