— Arvid Falk, niin; hän joutui rappiolle, kuten hänen pitikin; elääkö hän vielä?
— Elää, murhattuna, kuten he äsken murhasivat meidän Syrachimme, Rembrandtinpojan, parhaan miehemme, lippumme suojelijan, joka kaatui eturintamassa.
— Ja näiden murhamiesten parissa me vietämme tämän illan?
— Niin, katsopas, juhlan esinehän on norjalainen, eikä seurasta voi sulkea hänen vanhoja ystäviään Parisin ja Rooman ajoilta.
— Eipä tietenkään; mutta jos setä Borg tulee tänne, niin syntyy siitä ehkä aika melske.
— Pahinta on, että Lage Lang, norjalaisemme, luulee tästä sukeutuvan sovintojuhlan. Uskotko sinä sovintoon?
— En, vastasi Sellén jyrkästi. Me olemme koettaneet, mutta siitä ei tule mitään. Lundell esimerkiksi otti vastaan kutsun akatemiaan, avatakseen sisältäpäin linnoituksen portit, uudistaakseen ja rakentaakseen rauhaa; mutta sitten hän joutui saarroksiin, ja nyt hän maalaa kuin professorit. Ei, älä usko heihin! Näin he sanovat: Tule meidän luoksemme, muutu meidän kaltaiseksemme; tule, saat vaasanritarinmerkin meidän ollessa komentajina; tule ja taivu alammaiseksemme, niin me olemme sinun yläpuolellasi! — Ei, kiitos! Mieluummin ulkopuolella, mieluummin jätkänä maleksia kadulla! Muistatko Lassen laulua Hornassa Parisissa?
—. Niin, Parisi! Ja nyt me olemme jälleen kotona! Miltä sinusta tuntuu?
— Tympäisevältä! Ihan hirveältä! Ilma on liikkumaton, ja vuosisadan loppu lähenee: odotetaan uutta! Mutta mitä?
— Saapa nähdä!