— Mutta sinä saat antaa minulle kelkan ja luistimet, jotta pääsen kotia! Vihtori saa työntää minua jäällä.
— Saat kyllä! Siis ovat kaupat tehdyt!
Anders oli pelastettu, kynitty putipuhtaaksi, päässyt jaloilleen; ja pistettyään ryypyn poskeensa, läksi hän kotimatkalle päivän painuessa mailleen. Hän istui potkukelkassa, jota perässä luisteleva metsänvartia työnsi.
Lähestyessään iltahämyssä kotia, hän näki koko talon valaistuna, ja hän ajatteli vaimoraukkaansa, joka varmaankin oli saanut äkkiarvaamatta vieraita, joille hänellä ei ollut mitään tarjota.
Jotta ei olisi tullut sopimattomaan aikaan, nousi hän kartanolle polkua pitkin ja kulki ohi jäävaraston, missä hänen verikoiransa makasi verissään ja herraskartanon kahden verikoiran raatelemana, jotka nyt pitivät pitojaan kuolleen lehmän kimpussa; oikean omistajan saadessa vain katsella kemuja.
Anders meni sisään keittiön kautta ja vetäytyi makuuhuoneeseen muuttaakseen pukua. Siellä istui hänen vaimonsa itkien.
— Mitä on tapahtunut? Kuka täällä on? Miksi olet jättänyt vieraat? ahdisti hän kysymyksillä itkevää, joka vastasi suurimmassa epätoivossa:
— Isäsi on täällä, ja aikoo jäädä luoksemme…
— En voi elättää häntä!
— Hän sanoo, että olet velkaa hänelle suurehkon summan…