Seuraavana aamuna ennen auringon nousua läksi Amram jälleen työhön Auringon temppeliin, ja hänet saatettiin side silmillä kamariin, jonka jälkeen hänet jätettiin yksikseen ilman neuvoja tai varotuksia sen käytöksen suhteen, jota hänen tuli noudattaa. Tämä huolettomuus tuntui hänestä välinpitämättömyydeltä ja todisti yleistä veltostumista temppelipalveluksessa. Sentakia hän läksi pylvässaliin; katsoi levottomana Niilin mittarista kuinka vesi oli laskenut. Ei siis mitään toivoa niistä viidestätoista kyynärästä, jotka maa vaati vuoden satoa varten. Hän kulki edelleen terrassille päivännousun puolelle, saapui avonaiselle pylväskäytävälle. Mutta ennenkuin hän läksi edemmäksi, ryhtyi hän sellaiseen varukeinoon, että kylveli papyrusliuskoja tien viitoiksi paluumatkaa varten.
Hän kulki yli pihojen, jotka olivat ahtaita kuin kaivot, mutta vältteli portaita eilispäivän kokemuksen varottamana.
Lopulta hän oli jonkinlaisessa pylväsmetsässä, missä puitten latvat olivat lotuskukan nuppuja, ja hänen kuunnellessaan väreili ilmassa hiljaista lapsiäänien laulua ylhäältä katosta päin. Kun hän painoi korvansa erästä pylvästä vastaan, kuuli hän sen voimakkaampana, kuten sisterin ja harpun kilahteleva soitanto. Se oli aurinko, tiesi hän, joka jo oli lämmittänyt kattokiviä ja juuri nyt oli nousemaisillaan.
Hän astui muutaman askeleen eteenpäin, ja yhtäkkiä avautui terrassi uhrialttareineen. Terrassilta johtivat sfinksiportaat alas joelle, ja koko avara notko avautui nähtäville, idässä rajoittuen Punasen meren puoleiseen vuorijonoon. Alttarin edessä seisoi pappi valkeassa purppurasaumaisessa pellavapuvussa. Hänen kätensä olivat suoraan koholla taivasta kohti, ja hän seisoi liikkumatta. Kädet olivat aivan valkeat, kun veri oli laskenut käsivarsiin, ja vanhan miehen kasvoja näytti jännittävän se voima, jota hän käsiensä kautta ylhäältä sai. Toisinaan hänen ruumiissaan nytkähteli, aivan kuin tulivirtoja olisi kiitänyt hänen lävitseen. Hän oli ääneti ja katseli itää kohti.
Silloin välähti auringon kehrän loistava reuna esille vuorenharjan takaa, ja papin valkeat kädet kävivät läpinäkyvän ruusunpunasiksi, samoinkuin hänen kasvonsakin. Ja hän avasi suunsa ja puhui:
— Aurinkojumala, Sädekimmellyksen valtias, ole ylistetty aamulla noustessasi ja illalla laskiessasi! Minä huudan Sinua, ijankaikkisuuden herra, Sinä kummankin taivaanrannan aurinko, Sinä luoja, joka olet itsesi luonut. Kaikki jumalat ääneensä riemuitsevat, kun he Sinua katselevat, Sinä taivaan kuningas; minä nuorrun uudelleen, nähdessäni Sinun kauneutesi. Terve Sinä, mennessäsi elämän maahan, Sinä jumalten isä!
Hän vaikeni ja jäi seisomaan käsivarret ojennettuina eteenpäin aurinkoa kohti, aivan kuin lämpöä imisi siitä.
Silloin kuului kauempaa pylväsmetsästä aseitten kalsketta, joka heti taukosi, ja heti senjälkeen tuli näkyviin tukeva mies, parraton, kultaan ja purppuraan puettu. Hänen käyntinsä oli äänetöntä kuin pantterin, ja hän näytti liukuvan eteenpäin sileällä lattialla, johon hänen kuvansa heijastui, seuraten häntä kuin valoisa varjo, jota polkien hän eteni. Hänen saavuttuaan terrassille, loi aurinko hänestä tumman jättiläisvarjon, joka levisi kuin matto hänen takanaan.
— Jo rukoilemassa, sinä viisain viisasten seassa, tervehti farao ylimmäistä pappia.
— Hallitsijani on kutsunut minua, palvelijasi on totellut. Hallitsijani on palannut maahansa pitkien ja kunniakkaitten voittoretkien jälkeen kaukana oudoilla seuduilla; palvelijasi tervehtii faraota kasvoillansa.