Farao istuutui eräälle valtaistuimelle kasvot kohti nousevaa aurinkoa, ja alkoi puhumaan kuten se joka tahtoo ajatuksiaan selventää:
— Vaununi ovat vierineet yli Syrian punasen maan; hevoseni ovat polkeneet Babylonian ja Niiniven sotaraitteja; minä kuljin Eufratin ja Tigrisin yli ja näiden kahden joen välisen maan yli; minä tulin viiden virran maahan ja näin ne seitsemän etäällä, missä Silkkimaa alkaa ulottuakseen aina auringon nousumaille; minä käännyin jäljilleni ja suuntasin kulkuni pohjoiseen Skythiaan ja Kolchisiin. — Minne läksinkin, kuulin meteliä ja näin liikettä. Kansat olivat heränneet; temppeleissä veisattiin jumalten paluuta, sillä ihmiset olivat olleet jätettyinä hoitamaan toimiaan ja johtamaan kohtaloitaan, mutta he olivat huonosti niitä hoitaneet. Oikeus oli tullut vääryydeksi ja totuus valheeksi; koko maa huokaili pelastusta. Vihdoin ehtivät rukoukset valtaistuimen, kaiken armahtajan valtaistuimen juurelle. Ja nyt julistavat viisaat, lempeät, pyhät kaikilla kielillä sitä iloista sanomaa: jumalat palaavat! Palaavat auttaakseen ihmislapsia järjestämään ja selvittämään, missä ovat eksyneet; säätämään lakia ja käyttämään oikeutta. Tämän viestin tuon minä kotia voittosaaliina, ja sinä viisain viisaitten seassa saat sen ensimäisenä vastaan ottaa hallitsijaltasi!
— Sinä kuulet, herra ja farao, mitä puhutaan kautta koko maanpiirin, sinun silmäsi näkee kauemmas kuin taivaan tähdet, näkee kauemmas kuin auringon silmä!
— Mutta kuitenkin — mitä jumalat ovat antaneet minun unessa kuulla, on korvani käsittänyt, mutta ei minun ymmärrykseni. Selitä minulle uni!
— Kerro se, hallitsija!
— Mitään en minä nähnyt, mutta kuulin äänen, kun uni oli sulkenut silmäni valon. Ja se puhui pimeydessä ja sanoi: "Punanen maa on levenevä yli kaiken maailman maitten, mutta musta on juokseva pois kuin santa meressä."
— Vaikeata ei ole selittää hallitsijani unta, mutta hyvää se ei ennusta.
— Selitä se!
— No niin! — Punanen maa on Syria, sen tiedät, herra; Syria, jossa asuu se kurja Cheta-kansa, on heprealaisten perintömaa, Kaanaan. Musta maa on Niilin, Egyptin maa, sinun maasi, herra!
— Taaskin heprealaiset, aina heprealaiset. Vuosisadat ovat vierineet siitä, kun tämä kansa meidän maahamme vaelsi. He ovat lisääntyneet meitä häiritsemättä. Minä en rakasta heitä, en vihaakaan heitä; mutta tästä lähtien pelkään heitä. Työtä he ovat saaneet tehdä, nyt viimeksi raskaammin kuin ennen, mutta he eivät napise; kärsivällisiä he ovat, kuin odottaisivat jotakin varmaa, joka tuleva on.