— Me valitsemme Julianusin keisariksi!

— Diademi Julianusille!

— Kuolkoon Konstantius, murhaaja ja raukka!

Ei ollut enää epäilemistä! Legionat olivat julistaneet Julianusin keisariksi, sillä he eivät halunneet lähteä tästä luvatusta maasta, jonka valloittaminen oli tapahtunut heidän verensä hinnalla.

Julianus, joka ei ollut tavottanut valtaa, koska pelkäsi vastuunalaisuutta, tahtoi vastustaa, mutta sotajoukon lähettiläät häntä varottivat:

— Ellet hyväksy vaalia, isketään sinut kuoliaaksi!

— Joka ei uskalla vallita, hänet orjuutetaan! Siten oli Julianus sen suuren valtakunnan keisari, joka ulottui Mustastamerestä Atlannin valtamereen.

* * * * *

Sen yön, joka tätä päivää seurasi, vietti keisari mietiskellen; ja kun hän aamulla kylvettyään näyttäytyi ystävilleen, oli hän käynyt melkein tuntemattomaksi. Hän oli kirjaimellisesti heittänyt naamion pois ja näytti toiset kasvonsa, uusine ilmeineen, melkeinpä uusine piirteineen. Huolimatta suorasukaisesta luonteestaan, oli Julianusin täytynyt, samoin kuin Konstantinin, elää alituisesti teeskennellen, suosia ja harjoittaa tätä kristillistä oppia, jota hän ei uskonut. Olipa hänen täytynyt tunnustaa Nikean kokouksen kolminaisuuskin ja Kristuksen jumaluus, käydä jumalanpalveluksissa, noudattaa paastoja. Nyt, kun valta oli jätetty hänen käsiinsä, oli hänen ensimäinen toimenpiteensä vapautensa käyttäminen, ja olla se mikä hän oli.

Ensi työkseen hän erotti lampaat vuohista, seuloi erilleen kaikki galilealaiset ja antoi heidän muodostaa omat legionansa sen tekosyyn nojalla, että kristityt siten saivat paremman tilaisuuden uskonnollisten tapojensa harjoittamiseen. Mutta samalla hän kokosi oman personansa ympärille vain vanhan kansan pakanoita, heprealaisia, syrialaisia, persialaisia ja skytiläisiä, kaikellaista kansaa, paitsi kristittyjä.