— Saanemmekohan nähdä tätä ihmeellistä miestä, joka sen sijaan että istuisi Bysanzissa tai Roomassa, on asettunut suola-arolle asumaan.
— Se johtunee siitä, että tämä maa on samallainen kuin hänen lakeutensa idässä. Sama maa, samat yrtit ja linnut; hän tuntee olevansa kotona täällä!
He vaikenivat sitä mukaa kuin aurinko nousi ja kuumuus lisääntyi. Matalakasvuisista tamariskeista, koiruohoista, soodakasvista ei lähtenyt mitään siimestä. Arokanat ja -leivoset olivat ainoat elävät olennot erämaata vilkastuttamassa. Nautakarjat, vuohi- ja sikolaumat olivat kadonneet, sillä Attilan puolimiljonainen sotajoukko oli ne syönyt, ja hänen hevosensa olivat jyrsineet jokaisen syötävän ruohon korren.
Päivällisaikaan karavani pysähtyi aivan äkkiä, sillä itäisellä taivaanrannalla näkyi kaupunki tornineen ja harjoineen sinisen järven toisella puolen.
— Olemmeko perillä? kysyi Edeko.
— Mahdotonta, jälellähän on 20 peninkulmaa eli kolmen päivän matka.
Mutta kaupunki sieltä näkyi, ja karavani kiirehti kulkuaan.
Puoli tuntia kuljettuaan eivät he olleet päässeet lähemmäksi kaupunkia, vaan päinvastoin tuntui välimatka pitenneen, kaupunki pienentyneen ja vaipuneen näköpiirin alapuolelle.
Uuden puolituntisen perästä oli kaupunki kadonnut ja samoin sininen järvikin.
— Loihtia he osaavat, sanoi roomalainen, mutta kyllä tämä jo kaiken voittaa.