Ildico näytti saaneen aatoksensa selville.
— Saanko lainata neulaa, hän sanoi; tahdon ommella.
Hän sai neulan, mutta se oli liian pieni; siksi pyysi hän suuremman, ja valitsi kaikkein suurimman. Sen hän pisti poveensa, mutta ei ommellut.
Nyt ilmestyi ovelle olento, niin inhottavan ruma ja niin ilkeän näköinen, että Ildico luuli sitä pahaksi hengeksi. Hän oli pikimusta kuin kuuman Afrikan libyalainen, ja hänen päänsä oli kasvanut suorastaan vatsasta, sillä rinta puuttui. Se oli kääpiö ja kyssyselkä, nimeltänsä Hamilcar, Attilan hovinarri. Narri ei niinä aikoina ollut mikään liukasjärkinen veitikka, vaan yksinkertainen tyhmyri, joka uskoi kaikki mitä sanottiin, ja sen takia oli pilanteon esineenä.
Hän pisti vain kirjeen Cercasin käteen ja hävisi.
Kun Cercas luki kirjettä, muuttuivat hänen kasvonsa ja hänestä tuli toisenlainen. Raivon valtaamana hän ei ensin voinut puhua, vaan lauloi:
Tiikeri se seuraa leijonaa…
— Ildico, oletpa saanut ystävän! pusertui hänestä ilmoille. Sinulla on ystävä tässä huoneessa, tässä akkunan luona, rinnoillasi!
Ja hän heittäysi burgundilaistytön rinnoille, itki ja nauroi vuorotellen.
— Annahan nyt minulle neulasi, iso kaunis neulasi, niin minäpä pujotan siihen langan, ei, minä hion sen teräksessäni, ei, minä pistän sen neulatuppuuni, ei, minä kastan sen hajupullooni, erikoiseen pikku hajupullooni, ja sitten me yhdessä ompelemme tiikerin suun kiinni, niin ettei se ikinä enää pure! Siddi Khur! Siddi Khur!