— Me sanomme sitä paastoamiseksi, ja niin teemme aina hankkiessamme pitoihin, voidaksemme sitten syödä sitä enemmän.
— Pääsemmekö edes ulos?
— Ette! vastasi ruhtinas hevosvaihturin tavallaan. Maan tapoihin pitää tyytyä!
Ja niin luukku suljettiin.
— Luuletko, että hengissä selkiämme tästä? kysyi Edeko.
— Kukapa tietää! Attila on petoksesta luotu. Et kai tiedä, kuinka hän kerran kirjoitti kaksi kirjettä; toisen länsi-gotein kuninkaalle Diterichille ja kehotti häntä liittoon roomalaisia, muka yhteistä vihollista, vastaan; samana päivänä hän kirjoitti samallaisen kirjeen roomalaisille tarjoten liittoa länsi-goteja vastaan. Petos huomattiin, ja Attila joutui kiikkiin.
— Hän näyttää olevan kuolematon, muutenhan hän kai joskus olisi haavoittunut taistelussa, hän kun aina kulkee etunenässä.
Aina iltaan asti saivat matkatoverit olla lukkojen takana. Silloin avattiin vihdoin ovi, ja heidät saattoi muuan juhlamenojen ohjaaja suureen pitosaliin.
Tässä suuressa salissa oli lukemattomia penkkejä ja pöytiä, mitä kalliimpain kudosten verhoamia ja hopeisten ja kultaisten juoma-astiain peittämiä. Vieraat olivat koossa, mutta matkustajamme eivät nähneet tuttuja kasvoja, ja turhaan he tähystelivät sulhasta ja morsianta.
Kun heidät oli saatettu paikalleen, alkoi vieraiden kesken käydä hiljainen hälinä. Puhuttiin puoliääneen ja arvailtiin, mistä suurkuningas oli ilmestyvä!