Orestes ja Edeko tarkastelivat katseillansa seiniä ja kattoa voimatta havaita, missä se ihme saattoi tapahtua, sillä nämä lapselliset ja salaviekkaat ihmiset pitivät tapanaan huvittaa vierasta yllätyksillä ja lystillisillä menoilla.
Äkkiä koko seura nousi seisoalleen. Peräseinän verho oli vedetty syrjään, ja korokkeella istui pieni mitätön mies yksinään, pöytä edessään ja loikoilusohva vieressään. Pöydällä oli puumalja.
Hän istui aivan liikkumattomana, silmiäänkään räpäyttämättä.
Vieressä, mutta alempana seisoi hänen ministerinsä, kreikkalainen Onegesius, joka taukoamatta katseli valtiasta, hän kun näytti voivan puhua hänelle silmillään.
Ministeri antoi merkin, ja vieraat istuivat.
Attila pysyi alallaan, sääret ristissä ja oikea käsi pöydällä. Hän ei tervehtinyt, ei vastannut tervehdyksiin.
— Hän ei näe meitä! Hän vain näyttäytyy! kuiskasi Orestes.
— Kyllä hän näkee!
Onegesius sai käskyn valtiaan silmästä; nosti sauvaansa; runoilija astui esiin, yhtä paljon harppua kuin rumpua muistuttava soittokone käsissään. Lyötyään kieliä ja rumpukalvoa hän alkoi lausuilla. Se oli laulua Attilan kaikista urotöistä vahvasti väritettyinä, ja se olisi tuntunut loppumattomalta, ellei seura olisi yhtynyt loppuloilotukseen ja säestänyt huutoja iskemällä pöytään lyhyillä miekoillaan. Runoilija kuvaili Katalaunisten kentän tappiota kunniakkaaksi, mutta ratkaisemattomaksi tappeluksi.
Kun vierailla nyt oli ollut aikaa katsella tätä mitättömän näköistä sankaria yksinkertaisessa ruskeassa nahkapuvussaan, tarttui heihin sama vastustamaton kunnioittamistunne, kuin kaikkiin, jotka olivat hänet nähneet.