Tuossa itsetietoisessa levollisuudessa oli enemmän kuin turhamaisuutta; se oli ilmeistä kaiken ja kaikkien halveksimista. Hän istui yhä sivuttain vieraisiin, eikä kukaan, paitsi ministeri, saanut häneltä silmäystäkään.
Ylistyslaulun loputtua Attila nosti maljaansa, ja juomatta kenenkään onneksi hän maisteli siitä.
Tämä oli juominkien alkamisen merkki; ja viini helmeili kulta- ja hopeamaljoissa, jotka oli tyhjennettävä joka kerta kun niihin koskettiin, sillä herraa huvitti itse selvänä ollen katsella ympäristöään juopuneena.
Hetken juopottelun jälkeen Hamilcar neekeri esiintyi hulluttelemaan.
Silloin nousi suurkuningas, käänsi ensin selkänsä seuralle, jonka jälkeen hän laskeutui loikoilusohvalle. Mutta hänen joka liikkeestään pilkisti majesteetti esiin; ja kun hän polvet koholla ja kädet niskassa loikoili siinä, mietiskellen, silmät suunnattuina kattoon, oli hän yhä valtavasti vaikuttava.
— Mutta entä morsian ja häät? kysyi Orestes eräältä hunnilaisvieraalta.
— Meillä ei puhuta naisistamme, miksi heitä siis näytettäisi? vastasi hunni.
Juontia jatkui, mutta mitään ruokaa ei näkynyt. Toisinaan koko seura revähti laulamaan ja pöytiä takomaan. Kesken kaiken humalan ja melun oli koko sali äkkiä täynnä savua, ja rakennus oli tulimeressä. Kaikki syöksyivät kirkuen pystyyn ja pyrkivät pakoon, mutta ministeri iski sauvallaan pöytään, ja seura rähähti nauramaan.
Se oli hääpilaa, ulkona oli vain sytytetty muutamia olkikuormia tuleen.
Rauhan jälleen palattua ei Attilaa enää salissa ollut, sillä hän oli lähtenyt sivuovesta ulos.