Ja nyt alkoivat pidot, joita kesti aamuun asti.
* * * * *
Päivän noustessa Orestes istui vielä erään avarialaisen ruhtinaan kanssa maljan ääressä. Ei voi kuvailla, miltä sali näytti, ja useimmat vieraat olivat ulkona tanssimassa tulien ympärillä!
— Olivatpa nämäkin häät! sanoi Orestes. Niitä emme niinkään pian unohda, mutta mielelläni olisin halunnut puhella tuon merkillisen miehen kanssa; eikö se käy päinsä?
— Ei, sanoi avarialainen, hän ei puhu tarpeettomasti. Mitäpä hyödyttää, hän sanoo, seisoksia ja valehdella toinen toisensa täyteen? — Hän on viisas mies, eikä hänestä puutu hyväntahtoisuuden eikä inhimillisyyden piirrettäkään. Hän ei siedä tarpeetonta veren vuodatusta, ei kosta voitetulle, antaa mielellään anteeksi.
— Onko hänellä uskontoa, pelkääkö hän kuolemaa?
— Hän luottaa miekkaansa ja kutsumukseensa, ja kuolo on vain todellisen kotimaan veräjä. Siksi hän elää täällä alhaalla vain kuin vieras, kuin matkustaja.
— Aivan kuin kristitytkin siis!
— Omituista on, että paavi Leo siellä Roomassa herätti hänessä kunnioitusta… Mikä nyt on hätänä?
Ulkoa kuului ulvonta, joka ensin tuntui tulevan palatsista, mutta sitten levisi kautta koko leirin ja arolle asti. Puoli miljonaa ihmistä ulvoi ja se kuului itkulta.