Tyttö nosti helmojansa, astui veteen, ja papyrusmetsässä hän näki äidin seisovan vyötäröitään myöten, ja kumartuen kaislavasun yli imettävän pikku lasta vasemmasta rinnastaan.
— Äiti! kuiskasi Mirjam, faraon tytär lähestyy; hän tulee kylpemään virrassa.
— Herra, Israelin jumala, armahda lastani!
— Jos olet antanut poikasen juoda kyllikseen, niin riennä, tule.
Äiti kumartui lapsensa yli kuin holviksi; hänen hiuksensa riippuivat kuin hyttysverkko, ja kaksi kyyneltä putosi hänen silmistään pienokaisen ojennetuille kätösille. Sitten äiti nousi, pisti makean taatelin lapsen suuhun, laski hiljaa kannen kiinni, mumisi siunauksen ja astui ylös vedestä.
Heikko tuulen leyhkä maalta päin pani kaislan häilymään ja vesi väreili.
— Vasu pysyy veden pinnalla, hän sanoi, mutta virta kulkee eteenpäin, se on punanen verestä ja sakea kuin juusto! Herra, Israelin jumala, armahda!
— Kyllä hän armahtaa, vastasi Mirjam, niinkuin hän on armahtanut isäämme Abrahamia, joka sai lupauksen sentähden että hän totteli ja uskoi: "Sinun siemenessäsi pitää kaikki kansat maanpäällä siunatuiksi tuleman."
— Ja nyt hän lyö kaikki esikoiset…
— Eipähän sinun poikaasi! — Ei vielä!