Nyt hän eräänä aamuna keskikesällä hiukkasta ennen auringon nousua kohosi vuoteestaan, keräsi työkalunsa reppuun ja läksi majasta. Kynnykselle hän pysähtyi äänettömänä rukoilemaan kääntyen itää kohti. Ja sillä tavalla hän vaelluksensa alotti kalastajapirttien välissä alati seuraten mustaa, halkeillutta jokitörmää, missä haikarat ja kyyhkyset lepäilivät aamiaisensa jälestä.
Nepht kalastaja, naapuri, koki verkkojansa, lajitteli toutaimia, monneja ja muita kaloja veneen erisuuruisiin lokeroihin.
Amram tervehti ja halusi sanoa muutaman sanan ystävyyden merkiksi:
— Niili on lakannut nousemasta? hän sanoi.
— Lakannut kymmenennellä kyynärällä! Se merkitsee varmaa katoa!
— Tiedätkö, miksi se voi nousta vain viisitoista kyynärää, Nepht?
— Muutenhan me hukkuisimme, tietysti, vastasi kalastaja yksinkertaisesti.
— Niin, kyllä niin, ja se ei saa tapahtua. Niilillä on siis herra, joka vallitsee veden korkeutta, ja hän, joka on mitannut tähtien holvikaarroksen ja laskenut maan perustukset, on luonut vedellekin padon, ja tämä pato, jota me emme näe, on viisitoista kyynärää. Sillä siinä suuressa virrassa meidän isiemme maassa, Urin maassa Kaldeassa, nousi vesi viisitoista kyynärää, ei enemmän, ei vähemmän. — Niin, Nepht, sanonpa me, sillä sinä olet meidän kansaamme, vaikka puhut toista kieltä ja vieraita jumalia palvelet. Hyvää huomenta toivotan sinulle, sangen, sangen hyvää, Nepht!
Hän läksi edelleen häpeissään olevan kalastajan luota, ja painui esikaupunkiin, missä alkoi porvarien Niilin tiileistä ja puusta rakennettujen talojen sarja.
Kauppias ja vaihtaja Eleazar avasi juuri puodin akkunaa ja puotipoika kasteli katua puodin edustalla.