Lämpimän päivän jälkeen alkoi aurinko laskeutua, ja tori oli jo varjossa. Varjo kohosi ja nousi Akropolislinnaa ylöspäin, missä Pallasin kilpi vielä loisti kaupungin suojelusaseena.
Kirjavan pylväskäytävän ulkopuolella näkyi joukko miehiä kokoontuneen valkean marmorisohvan hemicykelin eli puoliympyrän edustalle jossa he näyttivät odottavan jotakuta saadakseen istuutua. Siinä oli komeita miehiä ja kauniita, mutta oli siinä myös muuan tavattoman ruma, jonka ympärille toiset kuitenkin näyttivät ahtautuvan. Hänen kasvonsa saattoivat olla orjan tai irstailuhengen, ja olipa athenalaisia, jotka niistä kasvoista lukivat kaikki paheet ja rikokset, mihin tämä ruma mies kuuluu vastanneen: Ajatelkaa siis, mitä Sokratesin on täytynyt vastaan taistella, sillä ei ole enemmän paheikas kuin rikollinenkaan!
Se oli nimittäin Sokrates, jonka koko Athenan väestö tunsi merkillisyytenä, joka filosofeeraili kaduilla ja toreilla, kapakoissa ja tyttötaloissa. Hän ei kammonut mitään seuraa; seurusteli kaupungin päämiehen Periklesin kanssa yhtä läheisesti kuin irstaan Alkibiadesinkin kanssa; hän istui pöytään kamasaksojen ja käsityöläisten kanssa, joi merimiesten kanssa Piraeusin satamassa ja asui itse perheineen Karameikosin esikaupungissa. Kun kysyttiin, miksi Sokrates aina oli ulkona, vastasivat hänen ystävänsä, että "hänen oli kotona ikävä". Ja jos hänen paremmat ystävänsä kysyivät, kuinka hän saattoi seurustella merimiesten ja tullinuuskijain kanssa, vastasi Sokrates itse: "Hehän ovat ihmisiä!"
Mutta filosofin rinnalla ja hänen istuessaan hänen tuolinsa takana pysytteli nuorukainen, jonka omituisuutena oli hänen leveä otsansa. Se oli hänen paras oppilaansa, jonka nimi oikeastaan oli Aristokles, mutta joka juuri otsan takia oli saanut lisänimen Platon. Tämän kanssa kilpaillen, melkein kateellisena pyrkien näyttäytymään mestarin lähellä, seisoi kaunis, turhamainen Alkibiades. Lähinnä seuraavana näkyi kookas, tuikea Euripides, murhenäytelmäin sepittäjä. Selkä päin seuruetta ja piirustellen santaan, umpimielisenä itsekseen, kuin aina työskentelisi, seisoi Fidias, hän, joka oli "luonut jumalat" Athenalle.
Kaivon altaalla istui mies koivet riipuksissa ja suu alati liikkeessä kuin hioisi hän kieltänsä iskuja ja vastaiskuja varten, otsa rypyssä, kuihtunut hedelmättömissä ajatusvaivoissa, silmät kuin saalistaan väijyvän käärmeen. Se oli sofisti, ammattiväittelijä Protagoras, joka muutamasta viikunasta tai parista rovosta saattoi tehdä mustan valkeaksi, mutta häntä siedettiin tässä loistavassa seurassa, koska hän antoi sanan sanasta, ja häntä käytettiin pitämässä seurustelua eloisana ärsyttämällä häntä Sokratesin kimppuun, joka hänet kuitenkin aina solmi.
Vihdoin tuli odotettu. Se oli valtion päämies, joka olisi ollut kuningas, ellei kuninkuutta olisi poistettu. Hänen ulkomuotonsa oli kuninkaallinen, mutta hänen esiintymisensä ilman henkivartiota oli kansalaisen. Hän hallitsikin yksinomaan vain personallisilla ominaisuuksillaan, viisaudellaan, tahdonvoimallaan, kohtuullisuudellaan, malttavaisuudellaan.
Tervehdysten jälkeen, jotka osottivat että oli tavattu ennenkin päivällä, sillä yhdessä oltiin vietetty Salamisjuhlaa vapautuksen muistoksi persialaisista, istui seurue sille marmoriselle puoliympyrälle, jota sanottiin hemicykeliksi.
Kun kaikki olivat käyneet tottumuksen kullekin varaamalle paikalle, syntyi hiljaisuus, tavaton tässä piirissä, jolla oli tapana tänne kokoontua päivän laskiessa aivan kuin henkiselle aterialle, missä ei ollut pöytää eikä maljoja, jonkinlaisiin sielujen kemuihin, missä irstailut Alkibiadesin mukaan olivat vain sielullista laatua.
Alkibiades, lähinnä nuorin, mutta hemmoteltu ja kainostelematon, katkasi ensin äänettömyyden.
— Olemme viettäneet Salamista, pelastumispäivää barbarien, persialaiskuninkaan kynsistä, ja olemme väsyneitä, näemmä.