— Nyt on Sokrates sofisti! Musta ei voi olla valkeata.
— Nyt on Protagoras yksinkertainen. Tämä suola tässä lokerossa on valkeata; mutta sammutapa lamput, niin se on mustaa! Suola ei siis ole ehdotonta valkeata, vaan sen valkoisuus riippuu valosta. Luulisinpa pikemmin, että suola on mustaa itsessään, sillä valon puute on pimeyttä, eikä pimeys ole itsessään mitään, ei anna itsestään mitään suolalle, joka pimeässä on enemmän omaa itseänsä, todellista luonnettansa ja siis mustaa! — Mutta jokin voi valossa olla sekä mustaa että valkeata. Tämä meriankerias on mustaa päältäpäin, mutta valkeata sisältä. Samoin voi jokin olla sekä hyvää että pahaa. Ja siis on Euripides oikeassa sanoessaan että hän sekä rakastaa että vihaa naista. Nyt on se, joka ainoastaan vihaa naista, naisvihaaja, mutta Euripideshan rakastaakin naista. Euripides siis ei ole naisvihaaja. Mitä arvelee Aspasia?
— Viisas Sokrates! Sinä tunnustat, että Euripides vihaa naista, siis hän on kai naisvihaaja.
— Ei, rakas lapseni, minä tunnustin, että Euripides sekä rakasti että vihasi naista, sekä, huomaa se tarkoin! Minä rakastan Alkibiadesta, mutta inhoan ja vihaan hänen luonteettomuuttaan; nyt kysyn tässä ystäviltä: Olenko Alkibiadesin vihaaja?
— Et millään tavalla! vastasi kuoro.
Mutta Aspasia oli saanut piston ja tahtoi pistää takaisin.
— Sinä viisas Sokrates, miten onkaan laitasi puolisoosi nähden?
— Viisas ei puhu mielellään vaimostaan! Protagoras iski väliin:
— Yhtä vastenmielisesti kuin heikkoudestaan.
— Sinäpä sen sanoit. Uhrataanhan sitä maalle, mutta vastenmielisesti; sitoudutaan, mutta ilman iloa; siedetään, mutta ei rakasteta; suoritetaan velvollisuudet valtiota kohtaan, mutta raskaalla mielellä. On olemassa vain yksi Aspasia, se on Periklesin. Suurin nainen suurimmalle miehelle. Perikles on suurin valtiossa, kuten Euripides näyttämöllä.