— Aspasia on kaikkien meidän äitimme, toisti Sokrates, mutta hän on myös imettäjä, joka pesee vastasyntyneet ajatuksemme ja kapaloi ne kauniisiin huntuihin; Aspasia ottaa vastaan tahraiset lapsemme ja antaa ne takaisin puhtaina, ei anna mitään, mutta ottamalla vastaan hän antaa antajalle antamistilaisuutta.
Euripides nappasi syrjäytyneen kysymyksen:
— Olin syytettynä, mutta minut vapautettiin, eikö totta, Aspasia?
— Kun olet itse itsesi vapauttanut kanteesta, olet vapautettu,
Euripides!
— Rakas! Rakkahin kantaja, ja minä vastaan.
— No niin, omilla sanoillasi tahdon esittää kanteen. — Hippolitas samannimisessä murhenäytelmässäsi sanoo eräässä paikassa:
"Sä kuinka naisen, hylkykuonan, tunkion, Oi Zeus, voit luoda päivän valon piirihin? Ei, ihmissuvun istuttaa kun mielit sa, ei siinä naista suinkaan tarvis ollut ois; sun pyhättöihis miehenpuolet tuoneet vain ois kultaa, hopeata, vaskea ja näin he ostaa saaneet lapsenpuolta kukin ain' sen mukaista kuin lahja. Kotonansa ois näin ollen naista vailla saanut rauhan mies. Niin pian kuin kotiin tuomme ilkimyksen nyt, niin heti tyhjentyvät varat, voimat sen. Se osottaa, mik' kiusankalu nainen on, ett' isä, jonk' on polvea ja juurta hän, suo myötäjäiset, nartusta kun pääsee vain."
— No niin, Euripides, puolusta itseäsi.
— Jos olisin sofisti, kuten Protagoras, vastaisin: Tämän on Hippolitas sanonut, vaan en minä. Mutta minä olen runoilija ja puhun lasteni kautta. No niin: olen sanonut sen, olen ollut sitä mieltä, kirjoittaessani; olen samaa mieltä vieläkin! Ja kuitenkin rakastan melkein aina jotakuta naista, vaikka vihaan hänen sukupuoltaan. Selittää sitä en taida, sillä en ole koskaan ollut takaperoinen kuin Alkibiades. Voiko Sokrates selittää sen?
— Kyllä! Sitä voi rakastaa naista ja vihata häntä samalla kertaa.
Kaikki syntyy vastakohdastaan, rakkaus vihasta, viha rakkaudesta.
Puolisossani minä rakastan hyvää äidillistä, mutta vihaan ikipahaa
hänessä; siis voin rakastaa ja vihata häntä yhtaikaa. Eikö niin,
Protagoras?