Mutta alinna pöydän ääressä istui luuranko, joka oli saanut ruususeppeleen valkealle otsalleen. Heikentääkseen tämän kutsumattoman vieraan läsnäolosta huokuvaa kamaluutta, oli Alkibiades pistänyt sipulin sen etuhampaitten väliin ja sijoittanut sen toiseen käteen asfodelos-liljan, jota luuranko näytti haistelevan.
Kun äänettömyys lopulta kävi painostavaksi, riistäytyi Perikles irti velttoudestaan ja alotti keskustelun.
— Kaikessa sovussa ja riitaa herättämättä, hän alkoi, tahdon esittää usein uusiutuvan kysymyksen Euripidesin väitteenalaisesta naisvihasta. Mitä sanoo Protagoras?
— Ystävämme Euripides on ollut naimisissa kolme kertaa ja saanut lapsia joka kerralla; ei hän siis voi olla naisvihaaja. Eikö totta, Sokrates?
— Euripides, vastasi Sokrates, Euripides rakastaa Aspasiaa, kuten me kaikki, eikä siis voi olla naisvihaaja; hän rakastaa Aspasian sielun kauneutta, eikä sentähden ole naisvihaaja. Aspasian ruumiista ei ole paljon hyvää sanottavaa, eikä se meihin kuulu! Onko Aspasia kaunis, Fidias?
— Aspasia ei ole kaunis, mutta hänen sielunsa on kaunis ja hyvä; eikö totta, Perikles?
— Aspasia on ystävättäreni ja lastemme äiti; Aspasia on viisas, sillä hänellä on häpeän- ja oikeuden tuntoa ja tuntemusta ja harkintakykyä; Aspasia on ymmärtäväinen, sillä hän on ääneti, kun viisaat miehet puhuvat. Mutta Aspasia saa viisaat miehet puhumaan viisaasti häntä kuunnellessaan; sillä hän auttaa heitä synnyttämään ajatuksia, ei niinkuin kätilö Sokrates, joka vain vetää sikiön ilmoille, vaan hän antaa lihastaan heidän sieluilleen.
Protagoras tarttui puheeseen:
— Aspasia on kuin kaikkien meidän äitimme Kybele; hän kantaa meitä rinnoillaan.
— Aspasia on kitaran kumo, jota vailla kielemme eivät mitenkään soi, lisäsi Fidias.