— Kuka kuuntelee?
— Minä, Lysander, sotapäällikkö! vastasi terävä ääni, ja keskellä lattiaa hän seisoi.
— Nyt tunnen sinut, Alkibiades, ja pääsi on toisessa kainalossani, mutta Spartan kunnia on toisessa. Pakene, ennenkuin kuristan sinut.
— Sinä olet kuullut väärin, Lysander!
— Pakene, osota meille se armo että pakenet! Tuolla ulkona on viisikymmentä keihästä odottamassa päätäsi.
— Montako sanoit? Viisikymmentä? — Sitten pakenen, sillä enempää kuin kolmekymmentä en jaksa lyödä. — Kuningattareni, hyvästi. Luulin Spartaa paremmaksikin. Tällaista ei koskaan olisi tapahtunut Athenassa. Nyt lähden persialaiskuninkaan luo, jossa sopivaisuutta ymmärretään paremmin ja jossa pääsen syömästä mustaa lientä!
* * * * *
Ja niinpä istui Alkibiades Persian valtionhoitajan Tissafernesin luona. Ja Alkibiades, se suulas puhuu:
— Niin, opettajani Protagoras opetti minulle kerran, että kaikki syntyy vastakohdastaan, sentakia, näetkös, voi mieleeni mahtua kaikki vastakohdat. Sparta ja Athena ovat minulle yhtä rakkaat, se on, yhtä vihattavat, toisen valtiojumalat ja toisen hyveet.
— Sinulla on suuri sydän, muukalainen, mahtuuko sinne Persiakin?