— Totta sanoakseni, olen sangen rauhallinen; iloinen en tahdo väittää olevani, mutta omatuntoni ei minua ahdista.
— Milloin, Sokrates, milloin… on se tapahtuva?
— Tarkoitat, milloin… se on tapahtuva, se viimeinen? Platon, parkani, rakkaani… kiire on… olen äsken nauttinut uneksimisesta… olen käynyt joen yli, toiselle puolelle; olen silmänräpäyksen nähnyt katoomattoman kauneuden ikikuvia, joiden hämäriä varjoja vain ovat nämä näkyvät… olen nähnyt tulevaisuutta, ihmissuvun kohtaloita; olen puhunut mahtavien kanssa, korkeitten, puhtaitten; opin tuntemaan sen viisaan järjestyksen, joka vallitsee suurta näennäistä epäjärjestystä; minä vapisin kaikkeuden tutkimatonta salaisuutta, josta aavistusta tunsin; ja käsitin tietämättömyyteni koko laajuuden. Platon, sinä olet sen kirjoittava. Sinä olet opettava ihmislapsia kohtuullisesti halveksien katselemaan asioita, hartaina nostamaan katseensa ylös näkymättömiin, kunnioittamaan kauneutta, harjoittamaan hyveitä ja toivomaan pelastusta työn teosta, velvollisuuksista ja kieltäytymisien kautta!
Hän kävi vuoteelle ja laskeusi makuulle. Platon seurasi:
— Oletko sairas, mestari?
— En, olen ollut, mutta nyt parannun.
— Oletko jo…
— Olen jo tyhjentänyt maljan!
— Viisain lähtee luotamme!
— Ei ole kukaan kuolevainen viisas! Mutta minä ylistän jumalia, jotka ovat antaneet minulle hävyn ja oikeuden tunnetta.