— Vanha isäni, vapautettu orja, hänhän se ahertelee valtion rahastossa, minne hän koettaa hankkia minulle paikan tulevaisuudessa.
— Eikö sinulla ole mitään harrastuksia, mitään intohimoja, mitään kunnianpyyntiä?
— Ei, mitäpä minä sellaisella! Nihil admirari. Se on tunnussanani. Kun on kerran jumalia, jotka vallitsevat ihmisten ja kansojen kohtalot, niin miksipä ryhtyisin minä peukaloimaan asioita ja ränsistyttämään itseäni turhassa taistelussa. Ajattelehan vain Demosthenesta, joka kolme vuosikymmentä puhui makedonialaisia vastaan, varoittaen kansalaisiaan, jotka eivät tahtoneet häntä kuulla. Jumalat kävivät makedonialaisten puolelle ja tuomitsivat Hellasin turmioon. Demosthenes joutui vankilaan — lystillistä kyllä syytettynä samojen makedonialaisten lahjomaksi. Se oli valetta luonnollisesti! Tämän patriootin, joka uhrautui isänmaan pelastamiseksi, joka luuli puhuvansa jumalain puolesta, täytyi nauttia myrkkyä ja hän kaatui taistellen jumalia vastaan! Vestigia terrent!
Tämän keskustelun aikana oli päivä laskenut, ja nyt hämärissä saatiin nähdä tulia sytytettävän Aeginalla, Salamissa, Phalerosin kupeella, Piraeuissa ja lopulta Akropolisilla. Kaupungista kuuluva äänten sorina lisääntyi, ja nousi yhtäjaksoiseksi äärettömäksi riemukirkunaksi. Väkeä näkyi tulevan tiellä kuljettaen mukanaan naisia, lapsia, toiset kävellen, toiset ajaen ja ratsastaen.
Kunnon Agathon, ravintolan isäntä, oli herännyt ja käynyt maantielle saamaan selvää hälinän aiheesta.
Molemmat ylioppilaat olivat nousseet viinikellarin katolle tähystelemään, mutta aavistellen heidän kaltaisiaan muukalaisia vaaran uhkaavan ja yltyväin huutojen pelottamina, he laskeusivat alas ja kätkeytyivät puserrushuoneeseen.
Vihdoin kuului Agathonin ääni:
— Caesar on murhattu! Surma roomalaisille! Hellas vapaaksi!
Se oli uutinen.
Viinisaksan puutarha tuli täyteen väkeä, viini virtaili ja riemuhuutojen seassa kajahteli ivasanoja sivu kulkeville roomalaisille, joita pakeni kaupungista pohjoista kohti Makedonian rajalle pyrkien.